Joutu ottaan saigonia

Motivaatiosairasloma saattaa olla mielessä monella työhönsä kyllästyneellä, mutta että joutuu ottamaan sairaslomaa kun ”työ”motivaatio on liian hyvä, siinäpä ainakin minulle aikaisemmin tuntematon yhtälö!
Kaikki alkoi siitä, kun pohkeessa olleet hyttysenpistot, joita olin tietenkin jossain vaiheessa rapsutellut, alkoivat arven sijasta muodostaa keltaista leviävää mätäkerrosta. Putsailin haavoja vetyperoksidilla ja kiinanlääkkeellä viikon verran, mutta kun mätäneminen vain jatkui ja punotus niiden ympärillä levisi, katsoin parhaaksi painua lekuriin.
Koska viime torstai oli Balilla ”pysy sisällä ja pidä valot pois päältä, tai saat sakot”-päivä, Nyepi, lääkärikäynti venyi perjantaille. En alkanut arpomaan noitatohtorien kanssa, vaan suuntasin heti aamusta suoraan länsimaiset standardit täyttävään Bali International Medical Care –yksityissairaalaan. Massaturismin hyviä puolia. Lääkäri Irma (ei ollut suomalainen nimestä huolimatta) sanoi, että koska olin ollut vesillä haavojen jo ilmestyttyä, minuun pitäisi pumpata kaikki mahdolliset antibiootit, että pöpö varmasti kuolee.
Nyt saankin sitten päivittäin desin verran antibioottiliuosta suoraan suoneen, jonka lisäksi napsin vaaleanpunaisia kapseleita neljä kertaa päivässä. Hyvä uutinen on, että arvet ovat alkaneet parantua ja punoitus on lähestulkoon hävinnyt. Ainakin huomenna pitäisi vielä käydä ottamassa piikki ja sitten katsotaan, voinko jatkaa pelkillä pillereillä.

Saikkarin hyvänä puolena voi kai pitää sitä, kun on ollut pakko olla pois vedestä, niin on ollut vihdoin aikaa voimistella tuota polveakin. Jos kaikki menee putkeen, niin aina ruotsalaisten eteen droppaava savolainen on vesillä ehkä jo loppuviikosta entistä ehompana?! Akta sig alla svenskar! <-jos tuossa oli kirjoitusvirhe, niin en ota siitä mitään vastuuta :)

Loppukevennys: Bahasa Indonesia – suomi
Tukan tsukur = tukan leikkuu
Jalan jalan = kulkea jalan
Sama sama = sitä samaa

Paluu Balille

Lombokin visiitti saatiin siis tältä erää päätökseen, enkä ainakaan vielä jäänyt saarelle pyörittämään loistavalta kutsumusammatilta kuulostavaa jäte-jukkaa. Oli aika palata Balille selvittelemään viisumin ja mopon vuokran jatkamista. Lisäsyy paluuseen oli Asenne Surfcampiä pyörittävän Jaakonsaaren Kimmon suunnittelema viikonloppureissu Javalla sijaitsevaan G-Landiin, jonne hän pyysi minua mukaan. Olin tietenkin mukana!
Kimmo kuitenkin saalisti itselleen balibellyn juuri ennen lähtöä, joten reissu lykkääntyi alustavasti parilla viikolla. Tämän johdosta minulle jäikin sitten hyvin aikaa selvitellä viisumiasioita.
Niiden selvittämiseen ei kyllä oikeastaan hyvin kauan mennyt, kun marssittuani moponvuokraaja Herra Sammakon allekirjoittama sponsoripaperi kourassa viisuminjatkoja hoitavan Balimoden toimistoon ja iskettyäni nimelliset 1,6miljoonaa tiskiin, oli kolmen kuukauden jatko sitä myöten selvä. Money talks ja niin edelleen. Ainoastaan huhtikuun lopussa pitäisi käydä vielä erikseen valokuvattavana maahanmuuttovirastossa.

Paidattomana surffaaminen ei muuten ole hyvä tapa koittaa vähentää rintakarvoituksen määrää. Tämän opin lauantaina Uluwatussa, kun noin tunnin jälkeen päälläni ollut t-paita riisuttiin aallon toimesta sujuvammin, kuin mihin olisin itse pystynyt. Rannalle ei tietenkään voinut heti lähteä toista paitaa hakemaan, vaan jatkoin kauhomista vielä pari tuntia paidatta. Kuuluisan sisääntuloluolan rappuja noustessa masussa tuntuikin ihanaista kihelmöintiä, kun vaha ja meduusoita puolillaan ollut vesi oli hiertänyt ihon rikki.
Paras oli kuitenkin vielä edessä, kun tänä aamuna sitten pulahdin takaisin suolaiseen veteen uudella kotirannallani Binginissä. Ensimmäiset kymmenen minuuttia kirveli niin julmetusti, etten voinut olla varma pitäisikö vain uida suorinta tietä takaisin rannalle, kun melomaankaan ei oikein pystynyt. Onneksi aallot kuitenkin olivat, jälleen kerran, (kuulostaa varmasti jo typerältä) täydellisiä, joten nautinto vei voiton kivusta.

Ja koska Uluwatussa surffaaminen on myös (tosin kohtuullista korvausta vastaan) valokuvamallina olemista, niin tässäpä muutama räpsy viime päivien tekemisistä.

Varjoja paratiisin taivaanrannassa

Aikani Lombokin etelärannalla on kyllä ollut niin rattoisaa, että sitä on vaikea sanoiksi pukea. Saari on näyttänyt minulle hyviä puoliaan todella runsaalla kädellä. Maisemat ovat aivan surrealistisen upeita, ilmasto on ollut täydellinen ja ennen kaikkea se rauhallisuus. Turisteja täällä on juuri sen verran vähän, etteivät lieveilmiöt ole päässeet kasvamaan vastenmielisiin mittoihin, kuten esimerkiksi Balilla on käynyt. Samaan aikaan matkaajia on kuitenkin juuri sen verran, ettei jokapäiväisen elämän kanssa tarvitse länkkärin tuskailla. Ruokaa ja majapaikkoja löytyy sopivasti.
Babylonian siemen tosin itää tämäkin paratiisin pinnan alla jo vahvana. Lähikaupunki Prayan uusi kansainvälinen lentokenttä, jonka rakentaminen on tosin seisonut jo vuosia, näyttää vihdoin saaneen tuulta purjeisiinsa kuulopuheiden mukaan arabirahoituksen ansiosta. Maat myydään yhä kiihtyvää tahtia länsimaiseen omistukseen ja jokaisella on varmasti omat näkemyksensä alueen ”kehittämisestä”.
Hyttysiäkin täällä on niin vähän, etten usko että menee kovin kauaa, kun Lombok poistetaan malaria-alueiden listalta. Se yhdistettynä lentokenttään ja muutamaan uuteen resorttiin tulee varmasti räjäyttämään turistien määrän aivan uusiin svääreihin.

Eniten mieltä painaa se, että paikalliset täällä elävät yhä jokseenkin kivikautisen tiedon varassa ympäristön tilasta, eikä tämä yhdistettynä länsimaiseen roskaamiskulttuuriin ole kovin hyvä asia. Jätehuolto täällä tarkoittaa sitä, että kaikki kotitalousjäte heitetään kadun toiselle puolelle pusikkoon, puroon tai vastaavasti mereen virtausten kuljetettavaksi. Ei huolta huomisesta, eikä tietoa paremmasta. En ole oikeasti nähnyt täällä yhtään roskalaatikkoa. Missään! Kylissä, joissa ei ole puroa, mutta taloja on molemmin puolin tietä, roskien tyhjentäminen tien toiselle puolelle aiheuttaa jokseenkin oksettavan ilmiön: Ihmiset kulkevat omille kotiovilleen kaatopaikan läpi!
Ehkä länsimaisten turistien, suurten hotellien ja rahan mukana tulee aikanaan myös se kehitys ja tietotaito, joka muuttaisi näitäkin asioita parempaan suuntaan.
Ehkä.

Omakin eloni paratiisissa sai varjonsa, kun polveni vääntyi muuten täydellisen surffin tiimellyksessä sunnuntaina. Lautani pinnalla ollut vaha, jonka tiesin jo ennestään olevan aika surkeaa, alkoi parin tunnin jälkeen kulua vaarallisen liukkaaksi. Nopeampaa käännöstä tehdessä etujalkani sitten lipesi ja vääntyi polvesta ikävästi. Pystyin kuitenkin jatkamaan surffausta, vaikkakin varovasti. Hieman huteralta polvi tuntuu ja sitä pitää kävellessä ontua. Turvotusta ei onneksi ole juurikaan ilmaantunut, mikä lienee hyvä merkki. Kyseessä on nimenomaan se polvi, jota on jo aiemmin puukolla korjailtu, joten täytyy toivoa, että takareidestä rakennettu uusi ristiside kesti kyseisen kaltoin kohtelun. Vähintään muutama päivä pitänee joka tapauksessa ottaa rauhallisesti ja katsoa miten tilanne kehittyy. Helppoa se ei tule olemaan, kun täydelliset ja (vielä ainakin jonkin aikaa) ruuhkattomat aallot vetävät puoleensa seireenin lailla.

Kuin lomalla olisi

Päivät Lombokilla kuluvat nopeammin kuin euron släbärit, ja vieraat majapaikassani, Melonin kotimajoituksessa, vaihtuvat tiheään. Suurin osa pysähtyy vain muutaman päivän lyhyellä Lombokin kierroksellaan, mutta tämä antaa juuri sopivasti aikaa tutustua uusiin tyyppeihin. On saksalaista pariskuntaa, saksalaista poikaporukkaa, saksalaista yksinmatkaajaa ja sitten ihan vaan muita satunnaisia saksalaisia. Toinen puolikas onkin sitten ruotsalaisia, mutta koska he tuntuvat liikkuvan japanilaisten tavoin vähintään 5 hengen laumoissa, ei heille riitä tilaa melonissa.
Myös pariin suomalaiseen kundiin törmäsin sattumalta eilen käppäillessäni rantsulla lepopäivää vietellen. Siinä vierähtikin muutama tunti pulistessa, kun se kerrankin oli niin helppoa!
Mutta ehkä hauskita ilta oli lauantaina meloniin saapuneen nelikymppisen aussipariskunnan, Gregin ja Susien kanssa, kun lähdimme illastamaan paikan ainoaan ”yökerhoon”. Paikka oli saapuessamme typötyhjä, mutta illan edetessä väkeä alkoi virrata kylän laidalla nököttävään ravintolaan ja pian paikalla olikin kaikki, valehtelematta kaikki kylillä majailevat surffirotat ja muut reppumatkaajat! Meininki oli todella hyvä paikallisen bändin veivatessa länsimaisia kovereita yllättävänkin hyvällä tatsilla ja tuntui kuin kaikki olisivat olleet yhtä suurta perhettä. Paikan sulkiessa puolen yön jälkeen Greg kävi vielä poistamassa lähikioskin takahuoneesta pullon arakia, jota jäimme tyhjentämään melonin terassille aamun sarastamiseen saakka.

Mutta mitenkäs ne aallot? No ne nyt vaan ovat olleet niin täydellisiä, ettei niissä voi edes kovin huonosti surffata. Vaikea sanoa onko oma taso kehittynyt oikeasti yhtään, kun aallot vaan ovat olleet niin täydellisiä. Ja koska porukkaa on vähän, aaltoja riittää savolaisellekin runsain mitoin. Tämäkin aamu oli taas ihan uskomattoman täydellinen. ... Täydellinen.

Edit: Pari kuvaa vetten päällä heiluvasta satunnaisesta savolaisesta, jotka kanadalainen Talon oli napsaissut pieniaaltoisena paivänä viikko takaperin Grupukin kylässä.

Mopolla kaikki kulkee

Nähtyäni monet kerrat, kuinka mopedilla kulkee kaikki viisihenkisestä perheestä pieneen pakettiautolliseen hedelmiä ja muuta toritarviketta päädyin siirtämään oman reissunikin mopedin vietäväksi. Herra Sammakko, jolta mopedini oli vuokralla, halusi vielä huoltaa menopelin ennen uutta kuukauden vuokraa ja tämä, jos mikä sopi minulle! Odottelin kuumeisesti kamojeni kanssa hotellin pihalla kulkupelini saapumista iltapäivän hikisessä helteessä. Lopulta, pari tuntia myöhässä pesun jäljiltä kiiltävä mopedi kurvasi pantai kutalta Yan’s bungalowsin sisäpihalle. Katsastin vielä mopon ennen lähtöä. Öljyt oli vaihdettu, samoin kuin eturengas, rikkonainen peili ja etuhaarukan tiivisteet. Uskollinen ratsuni korskui siis entistä ehompana ja valmiina suureen seikkailuun! Tummat pilvet värjäsivät pohjoisen taivaanrannan uhkaavaksi kun suuntasin kohti Padang Bain satamakaupunkia. Huristaessani kaatosateessa läpi riisipeltojen, päässä soi CCRn run through the jugle ja fiilis oli kieltämättä aika mahtava. Sateen mentyä ohi viettelin leppoisaa iltaa Padang Baissa muiden reppureissaajien kanssa jutellen ja sain tienattua jopa pari kierrosta sakea rämpyttelemällä juuri ja juuri osaamani biisit jonkun paikallisen kitaralla.

Lauttamatka Lombokille kesti viisi tuntia normaalin kolmen ja puolen sijaan, vaikka olosuhteet olivat merenkäynnillisesti täydelliset. Lautta vaan oli ilmeisesti sen verran heikossa hapessa. Perille saavuttaessa minua odotti liukas yllätys, kun huomasin että mopo ja lautapussi oli kuorrutettu sentin kerroksella voiteluöljyä. Sitä tihkui autokannen katosta tietenkin juuri minun moponi päälle. Varttitunti meni, että sain hinkattua edes satulan taas istuttavaan kuntoon.
Jatkoin matkaa rasvatulla banaanillani kohti saaren eteläosaa ja (kappas) Kutan kylää. Opaskirjani mukaan paikka vastaa melko lähelle sitä, mitä Balin Kuta oli pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Täällä ei siis ole paljon mitään, mutta sentään muutama bulin (valkonaaman) mentävä majoitus, ravintola ja jopa netti löytyy. Mopolla tuleminen osoittautui myös erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä kaikki surffattavat spotit ovat jonkin matkan päässä kyliltä. Monet niistä myös kaukana ulommilla riutoilla, jonne pääseminen vaatii venekyydin. Mutta ne maisemat, ne on suorastaan naurettavan upeita! Pienet, vehreät kukkulat reunustavat paratiisimaisia lahdelmia, joiden rannalla paikalliset asustelee bambumajoissaan!
Niin ja muslimimaahan siirtymisenkin huomaa, sillä kännisen kylähullun määkimiseltä kuulostava aamurukous kajahtaa ilmoille kylän kovaäänisestä perkeleellisellä volyymillä viideltä! Eipähän ainakaan tarvitse herätyskelloa. :)