Kumarrus ja askel takavasemmalle

Kaikki päättyy aikanaan. Minun 11 kuukautinen seikkailuni läpi Indonesian, Australian, Uuden Seelannin, Fijin, Hawai'in ja Kalifornian alkaa olla kotiovelle kolkuttamista vaille paketoitu. Reissun viimeinen viikko eteläisen Kalifornian auringon alla oli upea lisä muutenkin uskomattomaan matkaan.
Tässä vaiheessa on tullut aika kiittää kaikkia matkaan tavalla tai toisella osallistuneita ja sen toteuttamisessa auttaneita. Heidän joukossaan myös tietenkin kaikki te lukijat! Toivottavasti olette nauttineet tarinoistani ja saaneet niistä irti enemmän, kuin lukemiseen uhratun ajan.

Erityiskiitokset menee satunnaisessa järjestyksessä seuraaville:
Lennille, isälle ja äitille, Annalle ja Jannelle, mummille, G-Landille, Mikolle & Niinalle, Jussille, Kömmölle, Jupelle, Dugong gangille, Joshille, Padang-Padangille, Allulle ja Evelle, Jamesille, Pyrylle ja Jennille, Bells beachille, Rumonille, Roosterille, Yogi-bearille, Nickille, Raglanille, Joelle, Cloudbreakille, Billille, Jackille, Sergiolle, Heatherille, Pipelinelle sekä kaikille kavereille, jotka hajamielisyydessäni unohdin tästä listasta. Olette kaikki tärkeitä.

Hauskaa joulua!
Kenties jonain päivänä savolainen surffari vielä palaa estradille uuden seikkailun merkeissä…

Aikainen joulu

Viisi viikkoa North Shorella saivat arvoisensa päätöksen, kun sunnuntaiaamuna, kolmen tunnin yöunien jälkeen sotkin lihasmuistiin taotun viisimailisen Turtle Baystä Ehukai Beach parkiin auringon vielä tehdessä nousuaan palmujen takaa. Pipeline Masters, maailmanmestaruuskiertueen viimeinen osakilpailu oli käyty edellisinä päivinä reippaan kokoisessa, mutta täydellisessä aallokossa. Yön aikana aallokko oli ennustetusti pienentynyt hieman, mutta aamuhämärissä näin edelleen hauskan kokoisten ja lasisten aaltojen paukkuvan maailman kuuluisimmalle riutalle. Kuudelta aamulla (lähes pimeää) vedessä oli jo parikymmentä tyyppiä. Tälläkertaa tarkoituksena ei ollut kuitenkaan löytää omaa rauhaa, vaan survoa itsensä keskelle mehiläispesää. En olisi antanut itselleni anteeksi tämän tilaisuuden menettämistä.
Ei muuta, kuin pokerinaama päälle ja vesille. Sain napattua pari pienempää aaltoa tuntuman saamiseksi, pohkeissa ei tuntunut tutinaa ja fiilis oli erittäin hyvä. Ujuttauduin lähelle ulointa riviä istuen hyvissä asemissa riutan kärjen kohdilla. Pari settiä rullasi läpi ja annoin tilaa ympäröiville surffareille. Seuraava aalto alkoi muodostua täydellisesti minun ja vieressä istuneen tyypin edessä pyörähdimme molemmat ympäri ja huikkasin kaverille "Pipe or Backdoor?" (Kyseinen aalto murtuu molempiin suuntiin. Vasuri on Pipeline ja oikea nimeltään Backdoor) Kaveri vastasi Backdoor, joten Pipe jäi avoimeksi minulle. Ehdin seistä seinällä ehkä sekunnin verran, ennen kuin aalto muljahti ympyrän muotoiseksi tuubiksi. En ollut erityisen syvällä verhon takana, joten tilavasta huoneesta ulos löytäminen ei tuottanut ongelmia. Tein yhden kurvin avoimella seinällä ja suuntasin kohti rantaa. Tammikuussa tämä hetki oli ollut etäinen unelma. Nyt se oli totta ja se tuntui todella, todella makoisalta.

Illalla seisoin reppu pakattuna ja lauta kainalossa Honolulun lentokentällä. Edessä matkan viimeinen etappi Kalifornian auringon alla. Fijillä tapaamani Bill oli kutsunut minut kylään lähes meksikon rajalle, San Diegoon, joten ensimmäinen suuntakin oli selvillä.

Tätä kirjoittaessa alkaa toinen päivä Kaliforniassa olla lopuillaan ja olen päässyt kiskomaan neopreenihaarniskan päälleni jo pariin otteeseen. Itseasiassa tänään Billin kanssa heitetty aamupartio Blacks nimiselle rannalle oli (olemattomiin) ennakko-odotuksiin nähden uskomattoman hauska reissu!


Kuva on otettu Haleiwassa, Ali'i beachillä viime lauantaina ennen auringon nousua ihan perus pokkarikameralla ja kiitokset siitä menee Uuteen Seelantiin Heather Hamiltonille.

Grande Finale

Maailman arvostetuin isojen aaltojen surffauskilpailu, The Eddie Aikau Memorial, joka pidetään (jos pidetään) Oahun North Shorella, Waimea bayssä on tapahtuma, jonka moni lajista kiinnostunut haluaisi todistaa. Viimeisen 25 vuoden aikana tapahtuma on pystytty järjestämään vain 8 kertaa täydellisten olosuhteiden (jättiläismäiset aallot, sopiva tuuli ja aurinkoinen sää) ollessa suhteellisen harvinaista herkkua jopa Hawai'illa. Kilpailu voidaan pitää vuosittain minä tahansa päivänä joulukuun alun ja helmikuun lopun välillä ja edellisestä kerrasta on kulunut 5 vuotta.

Tänään kaikki palaset sitten loksahtivat kohdalleen ja kolmisenkymmentä maailman parasta jättiaaltojen ratsastajaa pääsivät näyttämään osaamistaan tuhatpäisen yleisön hurratessa rantahiekalla ja ympäröivillä kukkoloilla. Heidän joukossaan myös (ainakin) yksi lajista kiinnostunut savolainen.
Kymmentuntinen päivä rantahiekalla oli kieltämättä hikinen ja puuduttava, mutta myös sen arvoinen. Roudasin 10 kilsan pyöräilymatkan päässä sijaitsevalle rannalle myös oman lautani, jota en kuitenkaan aikonut uittaa tänään, vaan tarkoituksena oli yksinkertaisesti astua takaisin ekaluokkalaisen lätkäfanin kenkiin ja metsästää lautaan muutama nimmari. Nykyinen lautani, jonka sain puoliksi säälistä paikalliselta sheipparilta, kantaa mielenkiintoista tarinaa, joten mielessä oli erityisesti yhden tietyn surffarin puumerkki. Michael Tuten, kaveri jolta lautani sain, sheippasi laudan pari vuotta sitten tälle herralle käytettäväksi Mauin Honolua Bayssä. Kyseisellä reissulla mies päätti kuitenkin keskittyä vain golfin peluuseen, joten lauta jäi käyttämättömäksi. Parin vuoden Miken nurkissa pyörimisen jälkeen siitä tuli sitten savolaisen surffarin maailmanympärimatkan seitsämäs pulkka. Olin onnellinen että lauta toimii todella hyvin minun jalkojeni alla, ylpeä sen historiasta ja nyt kun laudan pohjaa koristaa vielä sen alkuperäiseksi omistajaksi tarkoitetun miehen, maailman kuuluisimman surffarin, Kelly Slaterin nimikirjoitus voisi sanoa että kaikki palaset on kohdallaan!

Tätä en uskonut heti sanovani, mutta nyt toivon että aallokko PIENENISI ja pääsisin nauttimaan vielä viimeisistä mahdollisuuksista tropiikin lämpimissä vesissä!

Takaisin satulaan (ja sieltä alas)

Portugalista Hawai'ille lennätetty flussa piti meikäläistä viikon verran sängyn pohjalla.
Tuskallisen pitkän kärvistelyn jälkeen olo tuntui eilen aamulla sen verran hyvältä, että oli aika kivuta takaisin pyörän selkään ja suunnata lauta kainalossa paikkaan, jossa aaltojen ratsastajien unelmat joko käyvät toteen tai pirstoutuvat raa-an meren käsittelyssä. (tätä NorthShore-mainosslougania jenkkimedia jaksaa hehkuttaa loputtomasti) Pysähdyin majapaikkaani lähimmälle riutalle tarkastamaan aallokon, joka näytti yllättävänki hyvältä. Olin riittävän aikaisin liikenteessä, eikä aaltojen välissä kellunut vielä kovin montaa päätä. Juuri kun olin aloittamassa matkani vesille vilkaisin sitten taakseni ja rannalle käveli 12(!) ei siis 2 tai 5 vaan kaksitoista japsihinuria uudenkarheat laudat kädenjatkeina. Kirosin ja kauhoin salamana riutan reunalle odottamaan. Ensimmäinen aalto sattuikin kohdalle oikeastaan saman tien ja koukkasin seinälle. Uusi lauta tuntui todella hyvältä ja ketterältä jalkojen alla. Aalto alkoi kaareutua matalan riutan reunan ympärille ja pyörähti hyvän kokoiseksi tuubiksi. Sain neuvotteltua tieni takaisin päivänvaloon enkä olisi voinut arvata, että aamu alkaa näin täydellisellä tavalla! Tässä vaiheessa edes vesille tiensä löytänyt pikanuudeliruuhka ei enää ottanut pannuun. Muutamaa aaltoa myöhemmin olin taas hyvissä asemissa ja hyppäsin laudan päälle. Aallon pohjalla käännöstä tehdessäni osuin kuitenkin ehkä matalasta pohjasta nousseeseen pyörteeseen ja lauta muljahti oudosti. Tipahdin suoraan perseelleni laudan päälle ja samassa sekunnissa olinkin jo aallon lähettämänä kiertoradalla. Pyörityksen alussa tunsin kovan rusahduksen silmäkulmasta ja tovia myöhemmin pinnalla odotti jälleen kerran katkonainen lauta. Auki revenneestä silmäkulmastakin valui verta kohtalaisella tahdilla, joten oli hyvä aika suunnata takaisin rannalle. En tiedä oliko suurempi syy aallossa vai kovassa päässä, mutta ehkä oli ihan hyvä asia, että lauta hajosi pahemmin kuin silmäkulma.

Matkavakuutushan olisi toki korvannut savolaisen takaisin yhteen osaan parsimisen, jos nyt siihen asti olisi menty, muutta mistäpä almu uuden laudan hankkimiseen..

Kulutusjuhlat

Parkkisakot, hajonnut tietokone, ensin hajonnut ja korjattu evä, jonka jälkeen jälleen yksi päreiksi pistetty lauta… Amerikan maalla asusteleminen ei ole todellakaan tullut savolaiselle halvaksi.
Mutta mitäs siitä, kun jalkojen alla kuhisee koko surffimaailman kuuma keskipiste: Norh Shore of Oahu. Muutamana päivänä, kun aallot ovat suosineet, on parin mailin mittainen hiekkarannanpätkä Sunset beachiltä Ehukai beachparkiin ollut niin täynnä valokuvaajia isoine linsseineen, ettei sitä voi oikeastaan edes käsittää. Koska viiden mailin matkani Turtle Bayn asunnosta surffibreikeille taittuu tätä nykyä polkupyörällä, en ole kuskannut omaa kameraa mukanani rannalle tämän kuvaajapaljouden todistamiseksi.
Itseäni kuitenkin ihmetyttää se, että aallot ovat toden teolla suosineet vain muutamana päivänä. Pääosin on ollut tuulista, pientä ja ruuhkaista sekamelska-aallokkoa. Kaukana on Indonesian lasiseinät, tai Fijin ruuhkattomat riuttabreikit.
Sinä yhtenä päivänä, kun aallot sitten taas olivat hyviä, niin menin tietenkin katkomaan lautani. Olin saanut Belaruksen takaisin edellisenä iltana hajotettuani eväblugin Rocky Pointilla. Ja jos uuden laudan pakko-ostos ei olisi jo muutenkin kirpaissut tarpeeksi, niin sitä edellisenä päivänä olin käynyt ostamassa uuden tietokoneen entisen "TravelMate"n sanottua sopimuksensa irti reissun loppusuoralla. Viimeiset rahat ja vähän ylikin on siis pumpattu henkitoreissaan räpiköivään Ameriikan talouteen ja oma osa kapitalistisen maailman pelastamiseksi tätämyöten tehty.
Muuten päivät ovat menneet varsin leppoisasti trooppisen auringon (ja ukkosmyrskyjen) alla. Surffin, shoppailun ja pyöräilyn lisäksi päivien täytteenä on ollut tenniksen lätkiminen takapihan kentällä.
Olen kyllä jo sisäistänyt ajatuksen, että Suomeen ja arkeen palaamisesta ei tule varmasti yhtään mitään. ;)

Anarkiaa

Miksi jenkkikytät ovat mulkkuja? Koska he ovat jenkkiläisiä kyttiä.
Asuin ensimmäisen Hawai’i viikon vuokra-auton takakontissa ja vain päivää ennen kuin olin saamassa katon pääni päälle, sain kokea amerikkalaisen virkavallan vieraanvaraisuuden. Nukuin edellisten öiden tapaan Ehukai rantapuiston parkkipaikalla, Pipeline-nimisen aallon edustalla, kun auton ikkunaan koputettiin. Sinisistä välkkyvaloista tajusin heti mistä oli kysymys. Ensimmäinen konstaapeli oli suhteellisen rento ja alkoi vain luetella pykäliä minkä takia en olisi saanut nukkua parkkipaikalla. Tällävälin paikalle saapunut (selvästi ylempiarvoinen) naiskonstaapeli olikin sitten aivan eri maata. Ensimmäisenä kimeästä kurkusta tuli sanat ”lisence & registrasion”! Tämän jälkeen alkoi uhkailu auton hinauttamisella ja minun pidättämisellä. Vaikka olin kuullut tarinoita jenkkikyttien päällepäsmäriydestä tämä kohtelu oli silti täysin käsittämätöntä. Parkkipaikan sääntökyltissä oli sitä paitsi vain maininta ”no camping”, joka on mielestäni eri asia, kuin henkilöautossa nukkuminen. Pitäydyin kuitenkin nöyrässä rouvittelussa, antamatta naispuoliselle mulkulle yhtään enempää aihetta vaahtoamiseen.
Koska en provokatiivisesta kohtelusta huolimatta menettänyt malttiani, puhallus oli puhdas, ja koska kansainvälinen ajokorttikin löytyi, ei sika pystynyt lain nimissä muuhun, kuin 50 dollarin parkkisakkoon. Whatever.

Toisaalta samalla hinnalla ei varmasti olisi löytynyt toista yöpaikkaa näköalalla maailman kuuluisimmalle aallolle.

Elät vain kahdesti

Kansainvälisen päivämäärärajan ylittäminen oli hauska kokemus. Fijiltä Hawai’ille matkustettaessa tämä tarjosi minulle mahdollisuuden elää sama päivä uudestaan.

Ensimmäinen vedos lokakuun viimeisestä perjantaista alkoi auringon noustessa pienen Yanuca saaren rannalla. Olimme australialaisen Timin kanssa ainoat vieraat pienessä Batiluva-resortissa Fijin pääsaaren eteläpuolella. Massiivisen aamupalan jälkeen alkoi puolen tunnin venekyyti, keskellä avomerta sijainneelle Frigates passage-riutalle. Nimensä paikka on saanut riutan ja aaltojen yllä liitelevien isojen merilintujen mukaan. Aalto oli ärjynyt viimeiset pari päivää melko reippaan kokoisena, eikä tämä päivä tehnyt poikkeusta. Jäimme tarkastelemaan tilannetta vähän turhan pitkäksi aikaa veneestä, joka ei ainakaan helpottanut ulos melomisen kynnystä. Lopulta saimme itsemme vesille ja hyviä aaltoja riitti molemmille. Vajaan tunnin päästä ulos meloessamme riutan reunaan iskeytyneessä aallossa näkyi kuitenkin jotain, joka sai molemmat kääntämään lautansa takaisin kohti venettä; syvänsinisen vesiseinän läpi kuulsi kolmisen metriä pitkän hain silhuetti. Kuten hyvään surffietikettiin kuuluu, annoimme lokaalille tilaa suosiolla.
Matka takaisin saarelle kului edellisten päivien tapaan uistellen. Suomi vs Australia kisan voitto meni tänään Timin nimiin hyvän kokoisella Espanjan makrillilla. Minä olin tosin vienyt voiton pari päivää aikaisemmin samanlaisella kalalla, joten tasuriin oli hyvä lopettaa. Resortin ennätys oli vuosi takaperin maihin vedetty 180 kiloinen Marliini. Emme päässeet lähellekään ennätyslukemia, mutta erinomaiset sushit ja medaljongit kaloista silti irtosi!
Iltapäivä ja ilta kuluivat lentokentälle värikkäässä paikallisbussissa matkustellessa.


Välipysähdys pakotti heräämään jossakin keskellä hikisen kuumaa Samoan yötä.

Perjantai 30.10. toinen vedos. Aamuaurinko värjäsi horisontin punaiseksi lähestyessämme Hawai’in saariryhmää. Maahantulotarkastuksen, sormenjälkien ja kasvokuvan jälkeen olin tervetullut Amerikan yhdysvaltojen maaperälle. Autovuokraamon munaaman varauksen ansiosta sain hyvityksenä alleni pari luokkaa isomman kärryn. Käytin aurinkoisen ja kuuman päivän ajellen Oahun saarta ympäri upouudella jenkkityylin Ford Escape XLT:llä ja kävin ottamassa tuntumaa Hawai’in aaltoihin jättimäisten merikilpikonnien kansoittamassa Makahan rantavedessä. Siirtymä lähes autioilla saarilla vietettyjen viikkojen jälkeen keskelle taivasta hipovia pilvenpiirtäjiä sujui suhteellisen kivuttomasti.

Toinen kerta toden sanoo

Alkuviikko oli aaltojen puolesta minimaalista, joten päivät tuli kulutettua kalastellen ja Seashell-resortin pingispöytää kuluttaen. Varaus toiselle Cloudbreak surffille oli tehty jo Malolo-saaren Funky Fish resortissa asuessa ja vahvistus paikan saamisesta tuli myös ajallaan. Torstain kohdalla aaltokartatkin alkoivat näyttää lupaavalta ja suunnistin parina aamuna suoraan resortin edustalla sijainneelle Mini-Cloudbreak riutalle. Olosuhteet olivat lähellä optimaalisia, kun nousuveden ajankohtakin suosi aikaista herätystä. Torstaina olin ainoa surffari vesillä ja parin tunnin ja noin 50 aallon jälkeen oli aika suunnata aamupalalle.
Perjantaina sain houkuteltua mukaani yhden minun lisäkseni ainoista resortin vieraista, 700dollarin budjetilla kahden kuukauden reissulle lähteneestä kolmesta jenkkinuorukaisesta. Aallot olivat jotakuinkin maailmanluokkaa, eikä vedessä ollut meidän lisäksi ketään muita. Vislasimme ja hurrasimme toistemme suorituksille.

Sitten olikin vuorossa lauantai ja toinen ja todennäköisesti vähään aikaan myös viimeinen mahdollisuus päästä surffaamaan amerikkalaisresortin yksityisomistuksessa olevaa Cloudbreakiä.
Lähdin 30-vuotta surffitaksia ajaneen venekuski Amosin kanssa suuntaamaan kohti Tavarua-saarta hyvissä ajoin ennen määräaikaa. En tiedä onko taika minussa, Cloudbreakissä, vai molempien yhdistelmässä, mutta puolessa välissä matkaa veneen moottori alkoi yskähdellä uhkaavasti ja lopulta sammui kokonaan. Olimme myös puhelimen kantomatkan ulkopuolella, keskellä avointa merta, joten varaveneenkin saaminen paikalle näytti epätodennäköiseltä. Teinivuosien Fiat 127-ajoilta opituilla rassaustaidoilla sain kuitenkin kopan avaamisen jälkeen moottorin taas pyörimään. Puolitehoisella perätuupparilla pääsimme vihdoin Tavaruan rantahiekalle. Juoksin kysymään Waqalta (joka viime lauantaina oli hoitanut meille erillisen venekyydin riutalle), vieläkö ehtisin veneeseen. Vastaus oli, että ajan puolesta kyllä, mutta koska varaukseni oli ollut Funky Fishin alla, eikä Malolon veneessä ollut ketään kyseisestä resortista, oli paikkani annettu kyydissä tulleille ylimääräisille halukkaille. Voitte arvata millainen kiroilukonsertti syvällä sisimmässäni tämän johdosta alkoi. Sain kuitenkin pokan pidettyä ja lyhyen keskustelun jälkeen järjestettyä itselleni viimeisen jäljellä olleen paikan veneestä. Vähän minun jälkeeni kaksi saarelle saapunutta ja etukäteen paikan varannutta jenkkiä jäivät rannalle ruikuttamaan. Jos olisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, minä olisin ollut heidän housuissaan!
Oli miten oli, tällä kertaa onni suosi savolaista ja suunnistimme Tavarua V veneellä taas kohti Malolo-passagen eteläreunaa. Pomppuisen kyydin lähestyessä loppuaan alkoivat kyytiläisten naamat vääntyä virneeseen ja setin murtuminen sain aikaan kollektiivisen vislaus/huokaus konsertin. Cloudbreak näytti siltä, miltä jokainen kyytiläinen sen kuvitteli näyttävän. Reippaan kokoiset vesiseinät pauhasivat korallikannen päällä kunnioitettavalla voimalla.
Kolmen tunnin sessari oli lähellä loppuaan ja olin saanut monta todella mahtavaa aaltoa. Hengenpelastajan jetti keräili jo porukkaa pois vedestä, kun näimme seuraavan setin lähestyvän. Vanha tuttu kaava; ensin settiä vastaan, nopeasti ympäri, lyhyt ”kasit kurkkuun”-spurtti ja sain napattua toisen settiaalloista. Seinä oli reippaasti miehen korkuinen ja lipan reuna savusi tuulessa. Sain aikaa muutamaan vauhtipumppaukseen, jonka jälkeen sukelsin aallon sisuksiin. Olin täydellisessä kohdassa, ylhäällä aallon seinällä ja vauhtia oli paljon. Tunneli tuntui jatkuvan loputtomasti kiitäessäni kohti edessä näkynyttä auringonvaloa. Lopulta aallon sisältä puhaltanut vaahtopallo kuitenkin nielaisi minut ja jäin pesukone-efektiin. Todellisuudessa tuubi tuskin kesti muutamaa sekuntia pidempään, mutta ne sekunnit olivat pitkiä.
Vaikken löytänytkään tietäni ulos, oli fiilis mahtava kun meloin takaisin veneelle.
Cloudbreak oli tarjoillut minulle hyvän siivun parhaista antimistaan.

Vinaka vakalevu

Fiji, 320 paratiisisaaren ryhmä Tyynen Valtameren keskellä oli vielä tähtitaivaan peittämä, kun Jake Seabear asteli nousuveden huuhtomalla, pehmeällä hiekalla kohti rantakallion suojaan louhittua venepoukamaa. Surffitaksi, eli yksi läheisen kylän viimeisiään vetelevistä kalastajaveneistä oli määrä tulla poimimaan Jake ja muutama muu onnekas viideltä kyytiinsä matkalle kohti kuuluisaa Cloudbreak-riuttaa. Vaikka ensimmäinen viikko Fijillä oli opettanut Jakelle ”Fiji-time” -käsitteen, jokin sain hänet uskomaan, että vene tulisi tänään ajallaan. Cloudbreak oli amerikkalaisomistuksessa olevan Tavarua-saaren yksityisomaisuutta, eikä saaren ulkopuolisia päästetty riutalle kuin kerran viikossa ja silloinkin vain ennakkoon anotun luvan kanssa.
Kaksi tuskaista tuntia myöhemmin hajoamispisteessä oleva vene vihdoin kurvasi satamaan. Viereisestä resortista kyytiin poimitulle australialaiselle Rickille ja venekuski Samille huomenet murahtaen Jake hyppäsi kyytiin. Rickin avatessa suunsa alkoi hymy palata Jakenkin naamalle. Eilinen venereissu, jonka Jake oli jättänyt väliin, oli ollut tapahtumia täynnä. Aalloille saavuttuaan Sam oli ajanut liian lähelle riuttaa ja isompi settiaalto oli pompannut näkyviin suoraan veneen edessä. Henkensä edestä aaltoa kohti kaasuttanut Sam oli lähellä ajaa parin jo veteen hypänneen surffarin yli. Viimeisellä sekunnilla aallon harjalle ehtinyt vene oli lähtenyt vertikaalilentoon tiputtaen kuskin lisäksi viimeiset kaksi kyydissä ollutta yli laidan. Tilanne oli lopulta kuitattu hyvillä nauruilla. Mutta sattumuksethan eivät tähän loppuneet. Lyhyen surffin jälkeen kyytiläiset olivat pyytäneet Samia ajamaan seuraavalle aallolle parempien olosuhteiden toivossa. Lyhyen merimatkan jälkeen Sam oli kuitenkin ilmoittanut bensan olevan niin vähissä, että heidän pitäisi oikaista suoraan riutan yli selviytyäkseen takaisin satamaan. Rick oli tuuminut, ettei tämä olisi iso ongelma kokeneelle venemiehelle. Sopivan aaltovälin odottamisen sijasta Sam oli kuitenkin kaasuttanut riutalle ilman sen kummempaa harkintaa. Suoraan veneen takana murtunut miehen korkuinen aalto oli heittänyt neljä viidestä kyytiläisestä veden varaan ja lähes upottanut koko veneen. Vettä puolillaan ollut paatti oli kuitenkin selvinnyt täpärästi riutan toiselle puolelle. Samin alkaessa äyskäröidä venettä tyhjäksi ainoana kyydissä säilyneenä Rick oli katsonut taakseen nähden muut lomailijat veden varassa yli sadan metrin päässä, aaltojen riepoteltavana. Näistä yksi, keski-ikäinen jenkki, oli jo käsi pystyssä ja naama valkoisena. Nopeasti kaksi surffilautaa mukaansa napannut entinen hengenpelastaja Rick oli onnistunut noutamaan kaikki neljä takaisin veneelle. Heille tämä oli ollut loman ensimmäinen matka riutalle, eikä yksikään ei ollut ilmaantunut satamaan enää tänä aamuna.
Äkisti tarinan kerronta kuitenkin päättyi ilkeän kuuloiseen rusahdukseen teipillä kasaan parsitusta moottorista. Siinä meni vaihteet.
Puolen tunnin hikisen melonnan jälkeen kolmikko oli takaisin rannalla. Cloudbreakille pääseminen vaikutti tässä vaiheessa etäiseltä unelmalta.
Puolen tunnin säätämisen jälkeen Samin pomo, iso ja vihainen läskimooses nimeltään Small Jon, sai paikalle varaveneen, joka kaasutti kohti Tavaruaa kyydissään kolme jännittynyttä surffaria. Saarelle saavuttaessa vastaanotto oli kuitenkin melko tyrmäävä. Kolmikko oli myöhästynyt Cloudbreakin veneestä ja toista kyytiä riutalle ei kuulemma tultaisi järjestämään. Oikeista naruista vetämisen ja oikean väristen seteleiden pinoamisen jälkeen kaverukset saivat kuitenkin järjestettyä venekyydin aallolle.
Aallot olivat vain tänään todella pieniä. Vain muutama vyötärön-hartian korkuinen maininki rullasi pitkin maailmankuulua korallikantta. Pari tuntia vedessä istuttuaan ja ummet lammet kanssasurffareille juteltuaan Seabear huomasi vedessä jotain mielenkiintoista. Vain muutaman metrin päässä vedestä törrötti kymmenisen senttiä korkea harmaa selkäevä. Puolimetrisellä riuttahain poikasella ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Naureskellen Jake totesi, kaiken olevan hyvin niin kauan, kun äitihai pysyy sopivalla etäisyydellä. Tovia myöhemmin jokin tökkäsi Jaken käteen. Tajutessaan yhden maailman myrkyllisimmän käärmeen, mustavalkoraidallisen merikäärmeen ollessa kietoutunut oikean käden ojentajansa ympärille Jake oli paskoa housuunsa. Tällaisen otuksen purema tappaisi karvaisimmankin merikoiran minuuteissa.
Matelijan hampaat ovat kuitenkin hyvin pienet, eikä kyseisen lajin käärmeet käyttäydy juuri koskaan aggressiivisesti.

Tunteja myöhemmin pulssin tasoituttua päivän kokemuksia oli hyvä purkaa jääkylmän Fiji Gold –oluen huuhtoessa janoista kurkkua. Tropiikin ilta oli lämmin ja auringonlasku puhdasta kultaa.

Savolaisen surffarin huomio: Fijillä on voimakas tarinankerrontakulttuuri ja hyvääkin kertomusta on joskus syytä värittää. Onko tämä tarina faktaa vai fiktiota, se jääköön lukijan harkinnan varaan.

Surffaus Fijillä: Ei persaukisille.

Ettei menisi liian imeläksi, niin kerrottakoon että ensimmäisen lämpimän illan jälkeen Fijillä alkoi kolme päivää kestänyt kaatosade. Samainen myrsky tosin myös nostatti aallokon kelvollisen kokoiseksi. Pienelle Malolo-saarelle siirtymisen jälkeen ensimmäinen surffi tapahtui Wilkes passage -nimisellä riutalla aivan nimekkään Cloudbreakin vieressä. Aallot olivat pienen kerrostalon kokoluokkaa, onshore-tuuli ulvoi tehden varsinaisten maininkien välissä velloneen tuuliaallokon jotakuinkin saman korkuiseksi, kuin härmäaallot parhaimmillaan ja vettä tuli taivaan täydeltä. Oliko hauskaa? Hmmm… No vesi oli sentään lämmintä ja syvän sinistä! ;)
Toisena aamuna varsinaisen aallokon koko oli jo puoliintunut, mutta tuuliaallokko tuntui vain kasvaneen. Vettä tuli edelleen trooppisesti kaatamalla ja venematka riutalle ja takaisin meni mukavasti kuoritakin sisällä sikiöasennossa hytisten. Tänä aamuna keli oli vihdoin kirkastunut, mutta tuuli puhalsi edelleen väärästä suunnasta heti aamun sarastaessa. Tein järkevän päätöksen skipata 20euron(!) reissu riutalle ja takaisin ja käyttää aurinkoinen päivä mieluisammin vaikka snorkkelointiin. Läheisiä 4 resorttia palveleva, vanhaa kalastajaveneen romua (siis kirjaimellisesti läpilahoa purkkia) kipparoiva isäntä tienaa hunajaa surffitaksin virkaa toimittaen. Päivittäisestä kolmen tunnin reissusta jokainen kyytiläinen maksaa 20-40 euroa jättäen miehelle käteen päivittäin 2-300 euroa! Luulisipa tuolla makselevan bensat yhteensä alle 10-kilometrin matkasta.
Mutta ei auta itku markkinoilla.
Kiitos taloustaantuman, olen Funky Fish –resortin ainoa vieras, joten pitkästymiskuoleman voittamiseksi lähdimme surffauksen sijasta harppuunakalaan resortin työntekijä Joen kanssa. Muutamaa tuntia myöhemmin saaliskorissa oli parikymmentä erinäköistä fisua ja yksi hummeri!
Myös muita Suomessa melko hyödyttömiä selviytymistaitoja on lähes autiolla saarella tullut opittua. Hienoimpana ehkä kookospähkinän rikkominen (niin että talosta on jäljellä muutakin, kuin kuoppa).
Nyt vain sormet ja varpaat ristissä, että tuuli jossain vaiheessa kääntyisi ja herättäisi vaivaisen poron kuseman (ja 20euron) päässä olevat maailmanluokan aallot henkiin.

Pari pisaraa ja ensimmäiset NZ AALLOT!

Saavuin siis Uuden-Seelannin pohjoissaarelle viime viikon torstaina ja ajelin samaan syssyyn Taranaki-tulivuoren muodostamalle niemimaalle. Vettä tuli kuin aisaa. Paikallinen vanha sanonta kuuluu: Jos näet tulivuoren, kohta sataa ja jos et näe sitä, niin sataa jo. Harvinaisen totta, sillä ensimmäiset 3 päivää tuli vettä kuin esterin persauksesta. Sitten neljännen päivän aamuna paistoi aurinko ja sain räpsäistyä jopa pari kuvaa mahtavan näköisestä, lumihuippuisesta volkaanosta. Puolilta päivin tulikin sitten taas vettä kuin pohjattomasta ämpäristä. (onnistunut vai epäonnistunut vertaus??)
Jokseenkin kosteaksi äityneessä autossa ähistessäni sain eteläsaaren kavereilta vihjettä, että hyvän näköinen aallokko oli matkalla Uuden-Seelannin tunnetuimmalle spotille, Raglaniin, joten käänsin renkaat kohti tätä surffirikasta niemekettä. Sunnuntaina swelli sitten saapui melko raakana sekametelisoppana ja paikalliset kaivoivat vesijetit varastoistaan tow-in surffausta varten. Koska minulla ei ollut jettiä takataskussa piti savolaisen tyytyä ihan vain kaura (ja tonnikala) -käyttöiseen moottoriavustukseen. Aallokko ei ollut järkyttävän suurta, mutta väärästä suunnasta puhaltaneen tuulen ansiosta sen verran sekavaa, että kauramoottorista meinasi loppua pykälät kesken. Asioita vaikeutti myös taivaalta tulleen veden määrä, joka rajoitti näkyvyyden pariinkymmeneen metriin. Sain kuitenkin raavittua kasaan muutaman mehukkaan kurvailun.
Maanantaina aaltojen koko oli jo tipahtanut reippaasti, mutta tuuli sen sijaan kääntynyt optimaaliseen suuntaan. Tämän ansiosta surffiolosuhteet olivat lähellä optimaalisia! (Pois lukien 5000 milliä sekunnissa taivaalta ripsinyt hyytävä vesiputous.) Reilun 100-kilometrin päässä, yöllä yllättänyt sankka lumisade oli aiheuttanut yli 900 ihmisen evakuoinnin moottoritielle tukkoon jääneistä autoistaan.
Iltapäivällä laskuveden aikaan Raglanin Manu bayssä sitten herui savolaisellekin ensimmäiset Uusi-Seelantituubot. Harmi ettei ole vesikameraa käytössä, sen verran makeita kuvia olisi aalloista voinut ottaa.
Uskomatonta mutta totta, eilinen ja tämä päivä on aurinko paistanut lähestulkoon pilvettömältä taivaalta. Miinuspuolena vain piti maksaa myös aallokon häviäminen jäljettömiin.

Nyt alkaakin olla viimeiset päivät käsillä näissä lämpötiloissa pariin kuukauteen ja ss-agentin seuraavana etappina odottaa Fijin paratiisisaaret!
Märkäpuvun taidan jo ripustaa kuivumaan… :)





PS Kuvapäivitys. Ensimmäistä kertaa saunassa sitten tammikuun, jossainpäin Uutta-Seelantia.

Lähettäkää villasukat

Ensimmäinen viikko Uudessa-Seelannissa on takana ja jos tämä on pitkän valkoisen pilven maa, niin se pitkä valkoinen pilvi on kyllä tehnyt itsensä harvinaisen tutuksi.

Christchurchiin (kiesus mikä nimihirviö kaupungiksi ;) laskeutuessa lumihuippuisista vuorista ei näkynyt merkkiäkään ja taivas sylki niskaan jotain veden ja lumisateen väliltä. Onneksi tuli käytyä ”klimatisoitumassa” eteläisessä Australiassa. Ensimmäinen pysäkki auton poimimisen jälkeen oli kirpputori, josta mukaan lähti sylin täydeltä lämmintä vaatetta.
Isot kiitokset Rumonille, jonka ansiosta minulla oli eteläsaarella muutama yöpaikka tiedossa. Koska Australian etappi venyi hieman suunniteltua pidemmäksi jäi näistä yöpaikoista nauttiminen vain harmillisen pikaiseksi.
Kaahasin kaatosateisessa kelissä surffispotit läpi Chch:sta Dunediniin, saaden muutamia hauskoja aaltoja syrjäisillä, vain pingviinien kansoittamilla rannoilla. Dunedinistä puikkasin sisämaahan ja katsastin alpit. Vuorilla jopa aurinkokin alkoi näyttäytyä. Käväisin haukkomassa henkeä Fox Glacierillä ja tsekittelin länsirannan surffimahdollisuuksia muutaman sadan kilometrin verran ilman kaksista tulosta. Westportista luukutin takaisin itärannalle, jossa sain vielä tänään aamulla muutaman pienen, mutta hauskan aallon Kaikourassa ennen lauttaan nousemista.
Nyt on siis nokka jo kohti pohjoissaaren aaltoja ja ihmeitä.
Vaikka säälittävän lyhyen eteläsaaren visiittini aikana keli oli suurimmaksi melkoisen kurja, on silti myönnettävä, että kyllä ne Peter Jacksonin Taru Sormusten Herrasta –trilogian maisemat ovat ihan oikeasti totta. Ja uusiseelantilaiset ovat todella vieraanvaraista porukkaa!

Suurkaupungin sykettä

El Jefe läpäisi katsastuksen heittämällä ja 8 tunnin puikotuksen jälkeen, myöhään tiistai-iltana olinkin jo takaisin Bondi beachillä. Kurvasin samaisen hostellin pihaan, josta reilu pari kuukautta sitten lähdin, ajatellen hostellimajoituksen eduiksi lukuisat uudet kontaktit potentiaalisiin autonostajiin. Seuraavina päivinä kävin jakamassa myynti-ilmoitukset pariin kymmeneen Bondin ja Sydneyn ehkä saastaisimman kaupunginosan, Kings Crossin, hostelliin. Yhteydenottoja jäin odottelemaan Bondille, alkukesän helteisten päivien täyttämän hiekkarannan maisemista nauttien. Pelkät shortsit jalassa tallusteleminen tuntui autossa hytistyjen öiden jälkeen uskomattoman hyvältä. Jonkinlaista aallokon tynkääkin oli liikenteessä ja sain Bronten aamupartioille seuraa mimmikaverinsa kanssa reissuun lähteneestä israelilaisesta Eladista, jonka kanssa tulimme muutenkin hyvin juttuun.
Koska puhelin ei alkanut pirisemään toivomallani tavalla, päätin siirtyä aktiivisempaan markkinointimetodiin ja ajelin päivittäin kauppaamaan autoa Kings Crossille, kadun varteen. Israelilaispariskunta oli myös kärryä (tosin halvempaa sellaista) vailla, joten heitin heidät kyydissäni automarkkinoille. Vastapalveluksena sain herkullista vaihtelua parin viimekuukauden aikana liiankin tutuksi tulleeseen nuudeli-tonnikala/ riisi-tonnikala/ pasta-tonnikala -dieettiin. Kadun varressa hengailu, niin turkasen pitkäveteistä kuin se olikin, oli omalla tavallaan myös hauskaa, kun automyynnin ohessa pystyi jakamaan kokemuksia kymmenien muiden reissuaan päättävien matkaajien kanssa.
Kolmen päivän patsastelemisen, sekä parin alakanttiin jääneen tarjouksen jälkeen sain jeepin myytyä nuorelle saksalaisjäbälle juurikin samalla hinnalla, kuin itse autosta maksoin (pois lukien muutama sata dollaria huoltokuluja ja ~tonni bensaa). Olin tyytyväinen tähän.
Omista virheistäni oppineena halusin maksun käteisenä, joka vaati tietenkin luottokorttirajojen venyttämistä tappiinsa ja aikaeron ansiosta yön yli odottelua. Jos kaikki kuitenkin menee kuin satukirjoissa, niin buukkaan vielä tänään lennon ja vuokra-auton Uuteen-Seelantiin torstaiksi tai perjantaiksi.
Uusi luku savolaisen seikkailuissa häämöttää.

PS ..ja näinhän kävi!
PPS Kuva on otettu tänä aamuna hostellihuoneeni ikkunasta. Sydneyä riepotteli kovan länsituulen nostattama hiekkamyrsky, jonka ansiosta koko kaupunki sai punaruskean hiekkapölykuorrutuksen.

Aussit pakettiin

Kuluneen viikon tapahtumat pähkinänkuoressa.
Päätin jatkaa etelärannan osuutta vielä sen verran, että ajelin muutaman sata kilometriä Warrnambooliin morjestamaan Lombokilla tapaamaani Jamesia. Päätös osoittautui hyväksi, kun raksahommia tekevä James tarjosi heti oven avauksella töitä niin pitkäksi aikaa, kun haluaisin Warrnamboolissa viettää. Lupauduin ainakin muutamaksi päiväksi. Hommana oli ison kesäasunnon suihkuhuoneen purkaminen uuden tilalta ja työkaluina vanhat tutut sorkkarauta ja leka. Tuntui, kuin olisi ollut taas 16-vuotiaana kesäduunissa ensimmäisiä omia rahoja tienaamassa. Eli ei lainkaan huono fiilis. Leka heilui, hiki lensi ja viikko meni yhdessä hujauksessa.
Viikonloppuna lähdettiin sitten Jamesin ja lasten kanssa leireilemään herran rantatontille keskelle hiekkadyynejä. Paikka oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Ilta kului rupatellessa niitä näitä ”puskatelevisiota” tuijotellen. Kengurut hyppivät dyyneillä ja emut juoksentelivat yön pimeydessä pitkin rantaa. Pojat pitivät myös pienimuotoisen rock-konsertin nuotion loimutessa.
Muutaman sata taalaa taskunpohjalla lähdin sitten ajelemaan kohti Sydneyä, tavoitteena kärryn myynti ja matkan jatkaminen kohti pitkän valkoisen pilven maata, Uutta-Seelantia.
Ennen myyntiä tarvitsin kuitenkin roadworthy-sertifikaatin, koska Jeeppi on Victorian osavaltion kilvissä. Olisihan se pitänyt arvata, etteivät autohuoltamot (edes toisella puolella maailmaa) toimi drive-in –periaatteella ja sertifikaattikatsastuksen saaminen samalle viikolle, saati samalle päivälle tuntui olevan todellakin kiven takana. Vihdoin onni potkaisi euroa Euroa nimisessä pikkukylässä, josta löytyi vähän vähemmän kiireinen huoltamo.
Kirjoittelen tätä huoltamon pihassa katsastusta odotellen.

Nyt vain sormet ristissä, että katsastus menisi läpi ja auton myynti jouhevasti.

Syyskuinen

Kevätaamu Australian Victoriassa, Bells beachillä, teki tuloaan ja John Seabear käänsi kylkeä Jeepin takakonttiin sullotun telttapatjansa päällä. Lämpötila oli tippunut yöllä taas lähemmäs nollaa ja auton ikkunoita peitti paksu huuru.
Aamuvoimistelusta käyneen autosta ulostautumisen jälkeen Seabear asteli tarkastamaan päivän aaltotilanteen. Vaikka Seabear ei ollut mielestään huonossa kunnossa, tuotti 30 metrin kävely tuskaa. Päivästä toiseen jatkuneesta, tuntikausien hyytävässä vedessä lillumisesta johtuen Seabearin jalkaterät olivat täynnä viheliään kipeitä paleltumavammoja. Ironista kyllä surffatessa tätä kipua ei ehtinyt tuntea.
Jalat olivat muutenkin melko murheellinen näky: pienet nirhaumat, jotka eivät ottaneet parantuakseen (todennäköisesti myös vedessä lillumisen ansiosta) olivat kuin tulivuoren kraattereita, joiden syvyyksistä paistoi punainen magma. Nirhaumat olivat suurimmaksi osaksi peräisin Cathedral Rock-nimiseltä surffispotilta. Paikka olisi Seabearin puolesta voitu nimetä uudelleen Cardinal Mistake Rockiksi.
Niin sanotusti päin persettä ajoitetun ulosmelonnan ansiosta John oli pyörinyt kymmenkunta metriä raastinrautamaisen kivikannen päällä, saaden nipin napin suojattua surffilautansa täystuholta. Jalkaterät ja toinen käsi saivat maksaa munauksen hinnan. Seabearin taidonnäytettä tässä vaiheessa vielä rannalta tarkkaillut kamu, Blizzard, oli jo ehtinyt miettiä pelastusoperaation mahdollisuutta raskaasti velloneesta merestä.

Poliiseistakaan Seabear ei ollut päässyt täysin eroon. Tosin Balin korruptiokyttien jälkeen aussipoliisit olivat silmiin pistävän reilun oloista porukkaa. Jos heidän kanssaan rupattelua ei nyt varsinaisesti odottanut, niin ei sitä juuri tarvinnut pelätäkään. Tämä tosin saattoi päteä vain seudulla, joka ei ollut niin suuressa reppureissaajien/autossanukkujapummien suosiossa. Olihan autossa nukkuminen edelleen laitonta, mutta ei se tuntunut sinivuokkoja juuri häiritsevän. Kunhan ”rikos” tapahtui vähän syrjemmässä, poissa mahdollisesti häiriintyvien sivullisten katseilta, asia kuitattiin muutenkin varsin tiheään viljellyllä sanaparrella; ”no worries”. Viimeinen sanailu virkavallan kanssa oli kulminoitunut enduroa harrastaneen kytän ihmettelyyn siitä, miten niin pienestä maasta, kuin Suomesta, voi tulla niin monta huippuhyvää enduro-, ralli- ja formulakuskia.

Muutama päivä takaperin aallot Bellsillä olivat olleet todella hyvän kokoisia ja jotakuinkin kaikki kylän miehet tuntuivat olevan vedessä kirpeästä aamusta huolimatta ennen töihin lähtöä (ne jotka eivät olleet ottaneet koko päivää vapaaksi). Tiivis pakka alkoi kuitenkin harveta nopeasti, kun lineupissa nähtiin uiskentelevan yksi Eteläisen Valtameren ihan oikea lokaali: parimetrinen Bronze Whaler – hai. Kävipä fisu hieraisemassa itseään vasten yhden onnekkaan jalkojakin, mutta ei tällä kertaa päättänyt ottaa maistiaisia.

Jyrkänteen reunalta Seabear katseli harmaasta taivaankannesta huolimatta upeaa näkymää.
Aallot tosin olivat tänään pieniä, ensimmäisen kerran yli viikkoon. Ehkä oli aika ottaa se muutaman päivän sairasloma ja antaa jalkojen parantua.

Mielikuvituksensa vanki

Sanovat, että ihminen on mielikuvituksensa vanki. Tämä sanonta on pyörinyt mielessäni erityisen tiuhaan viimeiset pari päivää. Jennin ja Pyryn lähdettyä takaisin Sydneyyn olen ollut ilman juttuseuraa ja lukemista. Päivät Bellsin parkkipaikalla ovat suoraan sanottuna olleet aavistuksen pitkäveteisiä. Olen pitäytynyt yhdessä surffissa per päivä ja vaikka sen pituus on ”klimatisoitumisen” ansiosta venynyt jo lähemmäs kolmea tuntia, on päivittäistä luppoaikaa jäänyt vielä riittävästi. Ja jos kelit Australiaan saapuessani olivat Suomen syksyä parhaimmillaan, niin nyt on sitten päästy siihen toiseen äärilaitaan. Vettä, tuulta ja kylmää piisaa päivästä toiseen.
Ainut asia, mitä ei ole tarvinnut kuvitella on ollut aaltojen koko. Juuri, kun eilen svelli näytti olevan hiipumassa, niin tänä aamuna saikin sitten ratsastella parin kolmen äijän korkuisilla aalloilla. (vähän riippuen äijästä;)

Kylmää kyytiä

Kun itärannikon heräämistä henkiin oli odoteltu viikon verran, oli aika todeta, etteivät innoissani odottamat ”South Coast Pipeline” ja ”Australian Mundaka” antaneet makeiden maisemien lisäksi juurikaan muuta viihdykettä.

Mutta muistatteko elokuvan Point Break – Myrskyn ratsastajat? Tarinan loppukohtauksessa Patrick Swayze ja Keany Reeves tulevat vastaanottamaan ”50:n vuoden myrskyä” Australian eteläosiin Bells beachille (mukamas). Nimensä syvästi surffauksen mytologiaan uurtanut paikka tervehti savolaista ropsauttamalla niskaan rivakan reakuuron, eikä lämpötilakaan ollut paljon kymmenen asteen yläpuolella. Hyytävä tuuli ujelsi ja tummat pilvet peittivät taivaan. Ja jos kylmä vesi nuorentaisi, olisi Indonesian polttavan auringon tuomat vuodet otettu hyvin nopeasti takaisin. Päällä oli kaikki autosta löytyneet neopreenit ja ensimmäisten kärvistelyjen jälkeen oli silti käytävä hakemassa märkäpukuun huppu varastomyymälän tyhjennysalesta.
Mutta onpahan ollut aaltojakin. Itärannan tuskaillessa aallottomuuden kourissa, etelässä ei paljon alle miehenkorkuisia maininkeja ole näkynyt!
Auringon noustessa ulkolämpötilat (minulle sisälämpötilat) ovat olleet viiden asteen hujakoilla, joten aivan kuudelta ei ole enää aamusurffille tullut lähdettyä. No, eipähän tuo aurinkokaan nouse täällä paljon ennen seitsemää ja sen lisäksi on pitänyt odotella, että verenkierto palaisi kaikkiin raajoihin.

Eilen alkoi sitten sellainen tuuli ja tuiverrus, että kutsu samoilla seuduilla matkustelevien Pyryn ja Jennin tuttavien taloon oli erittäin tervetullut. Tämä päivä tuli käytettyä ihan vain maisemakierrokseen, joka ei ollut lainkaan hassumpi vaihtoehto tuulen vihellellessä 30m/s lukemissa ja aallokon ollessa vaatimatonta 15-20 jalkaa. Kuvista voi päätellä mikä oli meininki.
Itäranta kärvistelee edelleen peilityynen meren äärellä.

Timpuri

Poikki ja pinoon sanoi mummo lumihangessa. Vai miten se sanonta meni… Mutta jottei mentäisi liian nopeasti asiaan, palataanpa ajassa puolitoista kuukautta taaksepäin ja viimeiseen surffipäivään Balilla. Meloimme Kimmon kanssa aamuhämärissä ulos aikaisemmista päivityksistä tuttuun Padang-Padangiin. Laskuvesi oli tällä kertaa kuitenkin melko pohjilla ja osa aalloista imaisi itsensä kirjaimellisesti kuivalle riutalle. Ahneuksissani lähdin sitten haastamaan yhtä näistä aalloista. Pesukone-efektin jälkeen kuohuista ponnahti keskeltä poikkinainen Peto. Liimautin osat yhteen Balilla ennen koneeseen nousua ja sain vielä toimivan pelin mukaani Ausseihin.
Kultarannikolla Peto sai sitten uusiseelantilaisen kaverini veljen toimesta uudet (omasta mielestäni) varsin räheät värit pohjaansa. Näistä väreistä ehdin nauttia kaksi viikkoa.
Tänään tyhjällä Werri beachillä, eteläisessä New South Walesissa ainoa edes etäisesti järkevän näköinen aalto oli jyrkälle hiekkasärkälle murtunut lyhyt, mutta hauskalta vaikuttanut tuubi. Rannalta käsin kohtalaisen helpolta vaikuttanut aalto osoittautui kuitenkin todella pirulliseksi saada kiinni. Pari kertaa lennettyäni lipan mukana en vieläkään uskonut hyvällä, vaan meloin edelleen särkän reunalle. Seuraava settiaalto oli edellisiä vielä aavistuksen isompi ja virheettömän näköinen. Peto lähti tuttuun tyyliinsä hyvin liikkeelle, nappasin laudan reunasta kiinni ja kaiken piti olla kohdallaan hyvään ”takakäden” tuubiin. Ennen kuin ehdin tajuta mikä meni vikaan, olin kuitenkin jo kiertoradalla. Pinnalla hiekkaa syljeskellessäni jouduin todistamaan murheellista näkyä: Peto kellui vaahdoissa brutaalisti kahteen osaan revittynä.
Kaikilla harrastuksilla on hintansa, mutta tätä kustannuserää en todella olisi kaivannut.
Edellisen liimauksen jäljiltä painonsa jo lähes tuplannut Peto oli kuitenkin tullut tiensä päähän.
Kävin katselemassa käytettyjä lautoja paikallisessa surffikaupassa ja lokaalin sheipparin luona, mutta mitään järkevää ei osunut kohdalle. Takaisin lähimpään kaupunkiin ajellessani päätin kuitenkin vielä pysähtyä vilkaisemaan, josko viereisen, varsin ihastuttavaksi osoittautuneen kylän lautaputiikissa olisi joku sopiva ”halko”. Ja kuinka ollakaan, putiikin second hand –hyllyssä komeili todella lähellä Peton mittoja ollut hyväkuntoinen JS. Kun hintakin oli varsin sopusuhtainen, oli kaupat tehty.
Uuden laudan logo on tällä kertaa valkoinen traktori, joten ensimmäisellä testiajolla edeltäjänsä tavoin varsin liukkaaksi menijäksi osoittautunut veijari sai nimekseen Belarus. Tarinan tämän nimen takana tietää ainakin koko Karhusen suku.

Kulkuri

Vaikka tämä elämä ei voi kestää, en voi väittää, ettenkö olisi nauttinut viimeisestä viikosta nelipyöräisessä kodissani. Vaikken kovin pitkälle ole vielä päässytkään Allun ja Even luo unohtuneiden tavaroiden ansiosta, on autossa asumisen vapaus kirjoittanut taas aivan mahtavia kokemuksia reissaajan lipastoon: tyhjältä rannalta katsottuja auringonnousuja Eteläisestä Tyynestämerestä, kokkailua kiloista oltermannia isomman täydenkuun valossa, huuhkajan kokoisia lepakoita väistellen ja tietenkin niitä aaltoja, isoja, pieniä, täydellisiä, keskivertoja ja hirvittäviä aaltoja.
Kaikki lokeroituna omille paikoilleen muistin sopukoihin.
Ja jotta näitä kokemuksia tulisi taas lisää myös jaettavaksi, matkani jatkuu nyt, ennen auringonlaskua ja kenguruiden aikaa, kohti eteläisen Australian tyrskyjä.
Lennox Head, pohjoinen New South Wales, Australia kuittaa.

PS Benkku, 4 päivää ja muutamat kivipesut siihen meni, mutta tänään sain vihdoin vähän auringonsuojaa Lennoxin pointilla. :)

Jesh jesh jesh

Vilkaisu nettipankkiin muutama päivä sitten kertoi aika mielettömän uutispommin: Tilille oli tipahtanut vajaa kolmesataa euroa, tarkalleen sen verran mitä olin vahingonkorvauksena Nordealta pyytänyt! Mitään selityksiä ei oltu panon mukaan liitetty, mutta enpä niitä juurikaan jäänyt kaipaamaan! Käytännössähän mitään rahaa en siis voittanut, vaan katoin ainoastaan kulut, jotka pankin möhlinnästä minulle aiheutuivat, mutta kai huonomminkin olisi voinut käydä. Kiitokset vain Nordealle esimerkillisestä asiakaspalvelusta.

Uutinen numero kaksi: Hot-Jooga kioski avasi uusissa tiloissa ja kurssilaisena olin saanut kutsun avajaiskemuihin. Paikalle oli kannettu iso pöydällinen herkullista sapuskaa ja jääkaappi ladattu tietysti aussityyliin täyteen kylmää bisseä! Ne jotka tietävät minkä verran syön (ja juon;) osaavat arvata, ettei kymmenen euroa maksanut joogakurssi tullut saavutettuun vastineeseen nähden kovinkaan kalliiksi.

Ja vielä viimeisenä, vaan ei lainkaan vähäisimpänä: Aaltoja! Tasmanian ja Uuden-Seelannin välissä alkuviikosta pyörinyt voimakas myrsky alkoi näkyä kultahammasrannikolla eilen illalla ja tänään olimmekin Allun kanssa skarppina liikenteessä ennen kuutta. Suuntana oli South Stradbroke niminen saari, josta löytyikin varsin mukavia maininkeja. Yli 12 kilometriä pitkää hiekkasärkkää muistuttavalle saarelle päästäkseen täytyy meloa pari sataa metriä, eikä saarella ole autoja, joten suurin osa surffareista pysähtyy heti ylityspaikan läheisyyteen. Käppäilimme rantaa pitkin vähän toista kilometriä ja saimme surffailla kahdestaan, kun ylityspaikan kohdalla vedessä oli noin satakunta tyyppiä.
Ja kyllä, oli helevetin hauskaa!

Mestari Yoda. Tai jooga.

Autossa vietetyn viikon jälkeen reissaava reportteri pääsi takaisin neljän seinän sisään, kun Gold Coastilla tällä hetkellä asustelevat Allu ja Eve ottivat matkaajan sohvalleen köllimään. Nelipyöräisestä kodista sivistyneempään asumismuotoon siirtymisestä piti kuitenkin pulittaa melkoisen kova hinta.
Vaikka kämpiltämme ei ole kuin yksi kullin luikaus Surfers Paradise nimiseen kaupunkiin, ovat paikan aallot loistaneet ainoastaan poissaolollaan. Ehkä kaupungin voisi nimetä uudelleen Swimmers Paradiseksi, sillä kaunista hiekkarantaa ja järvimäisen tyyntä merta kyllä riittää likinäköisen silmän kantamattomiin.
Koska vapaaherranpäiville piti keksiä jotakin edes etäisesti järkevää tekemistä päätin lähteä kokeilemaan kavereideni kannustamana Hot-Joogaa. Paikallisen joogakioskin tutustumistarjous, 10 euroa kymmenen päivän rajattomasta käytöstä, kuulosti siedettävältä, joten vedin jumppatrikoot kinttuihin ja suunnistin tunnille.
Homman nimi kävi selväksi hyvin pian ensimmäisten nuuhkaisujen jälkeen. Huoneessa oli kuuma, kuin saunassa ja harmaa kokolattiamatto oli ajan saatossa imenyt sen verran hikeä, että paikan ödöörit olivat suoraan lätkähallin pukuhuoneesta. Puolentoista tunnin infernaalisen hikoilun jälkeen joogamaton päälle asetettu pyyhe oli järveen tipahtaneen näköinen ja naama punoitti kesäisen helakkana.
Nyt neljä päivää joogailtuani hommasta on alkanut saada ehkä jotain hyötyjäkin irti ja lihasten hallinta sekä tasapaino ovat kyllä saaneet melkoista tehotreeniä.
Katsotaan jos tästä kaikesta olisi vaikka jotain käytännön hyötyä, kun pääsen testaamaan uusia liikkeitä toivottavasti mahdollisimman pian surffilaudan päällä.

Pankkifiasko ja ensimmäiset aussituubit

Enpä olisi uskonut, minkälaisen sekamelskan Nordea onnistui auton ostamisesta aikaansaamaan.
Ostin siis Jeepin englantilaiselta Alexilta lähes kaksi viikkoa sitten torstaina (ennen pankkipäivän alkua Suomessa). Maksu tehtiin kätevästi nettipankissa ja summaksi oli sovittu tukku aussidollareita. Odottelimme kärsivällisesti viikonlopun yli ja seuraavan viikon puoliväliin saakka rahojen siirtymistä. Kun tiistainkaan jälkeen rahoja ei oltu edes peritty tililtäni, päättelimme että jotain täytyy olla vialla. Niinpä otin puhelimen kauniiseen käteen ja soitin Nordeaan. Asiantunteva asiakaspalvelija ilmoitti, etteivät he näe tililläni mitään Englantiin menevää suoritusta! Tämä ihmetytti minua hieman, koska itselläni maksu näkyi nettipankissa erääntyvänä laskuna. Asiakaspalvelija kuitenkin ilmoitti, että koska maksu ei heillä näy, ei sitä koskaan tulla tililtäni perimään. Hän ehdotti maksamaan laskun uudestaan pikamaksuna ja odottelemaan taas vajaan viikon verran rahojen siirtymistä. Tässä vaiheessa totesin kuitenkin, etten halua olla enää yhtään viikkoa enemmän jumissa pankkien kivikautisten rahainsiirtojärjestelmien kanssa. Miksei rahat voi kilahtaa maksun tekemisen jälkeen vastaanottajan tilille, kuin huumekauppiailla elokuvissa? Pitääkö ne setelit lähettää kaarnalaivalla sinne Englantiin?
No, joka tapauksessa päädyin nostamaan tarvittavan määrän seteleitä Visallani. Tavallista voimassaolevaa pankkikorttia minulla ei tällä hetkellä ollut, tämäkin pankin munauksen johdosta. Visalla rahojen nostaminen vaati kuitenkin luottorajojen venyttämistä maksimiinsa ja tietenkin soittoa luottokuntaan. Luottokunnasta ilmoitettiin, että voisin nostaa tarvittaman määrän käteistä seuraavana päivänä. Viime viikon torstaina sitten marssin automaatille ja repäisin seinästä noin kolme senttiä paksun tukun aussidollareita. Ennen kuin iskin setelinipun Alexin kouraan kävin jostakin syystä vielä vilkaisemassa tilini saldon netistä ja siinä se sitten seisoi: viikon verran erääntyvänä näkynyt lasku oli peritty tililtäni!
Selostan tästä seuranneet tapahtumat lyhennettynä: Soitin Nordeaan (tällä kertaa onneksi Skypen avustuksella) muutaman hyvin vihaisen puhelun, lähetin reklamaatiokirjeen ja korvausvaatimuksen sisältäen kaikki minulle pankin möhlinnästä aiheutuneet kulut. Tämän lisäksi jouduin avaamaan tilin Australiassa, jotta voisin lähettää käteisrahat takaisin Suomeen.
Perseellepotkimisen seurauksena Nordea sai kuitenkin sen verran vauhtia toimintaansa, että maksu oli löytänyt tiensä Alexin tilille jo perjantaina.
Niin mikä siinä sitten kiikasti sen viikon? Nordea oli pysäyttänyt maksun kysyäkseen minulta onko valuutta (Aussidollarit) varmasti oikein. Minua oli yritetty tavoitella niinkin aktiivisesti, kuin soittamalla kertaalleen Suominumerooni (jota en tietenkään pidä täällä jatkuvasti auki). Ei lähetetty tekstiviestiä, ei sähköpostia, ei yksityisviestiä nettipankissa, vaan soitettiin kertaalleen. Ei varmaan tullut mieleen että saatan olla ulkomailla.
Koska minua ei oltu neljän pankkipäivänkään jälkeen saatu kiinni, aktiivisesta yrittämisestä huolimatta, oli maksu sitten pistetty suoritukseen ilman että varmistusta kysymykseen saatiin. Eikö tämä pudota pohjan pois koko laskun pysäyttämiseltä?
Nyt ei auta, kun katsoa minkälainen vastakaiku reklamaatiollani on. Toivotaan parasta, mutta pankit tuntien, pelätään pahinta.

Sitten itse asiaan, eli savolaisen surffarin kokemuksiin tien päällä!
Lauantaiaamu valkeni Jeepin takakontissa Norah Headin luonnonpuiston parkkipaikalla. Olosuhteet ulkona olivat optimaaliset auringon noustessa kirkkaalle taivaalle ja tuulen henkiessä rauhakseen maalta merelle. Pulahdin veteen tyhjälle Soldiers-nimiselle aallolle. Lyhyen surffin jälkeen vesileikit saivat käännöksen, jota en todellakaan osannut odottaa. Vaikka haiden uhka oli kokoajan mielessä, kääntyivät savolaiset silmät selälleen, kun vain muutaman kymmenen metrin päässä vedestä alkoi pullahdella säiliöauton kokoisia VALAITA! Näkyä ja kokemusta on vaikea kuvailla sanoin, mutta en häpeile myöntää, että sillä hetkellä ainoalta oikealta vaihtoehdolta tuntui poistua kuivalle maalle hyvin sukkelasti. Juoksin kuin riivattu lähes kilometrin päähän jättämälleni autolle hakemaan kameraa ja onnistuin vielä saamaan pari kuvaa näistä majesteettisista otuksista.
Maanantaiaamuna olin niin ikään yksin vedessä aika massiivisen kokoisena pauhanneella Saltwater pointilla, kun swellin sekoittamasta tummasta vedestä pullahti viereeni melko kookas selkäevä. Vaikka otuksen uimatyylistä osasin päätellä kyseessä olleen ennemmin delffiini, kuin hai, sai näky silti pasmat aavistuksen verran sekaisin. Ehkä ylimääräisen adrenaliinipiikin ansiosta sain kauhottua seuraavan settiaallon kiinni ja ajelin sen aina rantaan asti. (Kehuksi mainittakoon, että rannalla katselleen vanhemman aussiherrasmiehen mukaan aalto oli 8-jalkainen).
Niin ne ensimmäiset aussituubit. Ne sain kokea sunnuntaiaamuna ilman sen kummempaa draamaa Newcastlen Bar beachillä. Saavuin rannalle puoli kahdeksan aikaan ja aallot näyttivät todella hyviltä. Vasemmalle indotyyliin murtuneet aallot olivat kookkaita ja onttoja. Vesissä oli jo kymmenkunta tyyppiä, mutta aaltojakin näytti rullaavan kiviselle rannalle riittävissä määrin. Heti ensimmäisellä aallolla sain katsella, kun parimetrinen aallon seinä lähti kaareutumaan mukavasti leveään irvistykseen vääntyneen naamani edessä. Pari tuntia myöhemmin kasassa oli pari ulos selvitettyä onkaloa ja vain muutama päivä sitten mieltä rassanneet tapahtumat tuntuivat olevan valovuosien päässä.

Don’t live cheap - Drive a Jeep!

Ensimmäinen viikko Suomen loppukesää, tai alkusyksyä muistuttavassa Australian talvessa alkaa olla takana ja jotkut suunnitelmien palaset ovat loksahdelleet pikkuhiljaa paikalleen. Olen majaillut hostellissa (en siis hiekalla) Sydneyn Bondi beachilla, joka on näin talviaikaan ollut todella kaunis ja rauhallinen paikka.
Jonkin verran surffattavia aaltojakin on rannalle rullannut ja märkäpuku on tullut kiskottua päälle peräti pariin otteeseen. Vaikka vesi on kylmää ja aallot tähän mennessä parhaimmillaankin vain varjo siitä, mihin Balilla ja muualla Indoissa ehti tottua, ei se ole vienyt lajin hauskuutta. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin ymmärtää millaisessa surffauksen karkkikaupassa tuli viisi kuukautta temmellettyä.
Viikon pääasiallinen aktiviteetti on heti maisemien katselun ja kokkauksen opettelun jälkeen ollut auton etsiskely. Koska ympäri Sydneytä erinäisten autonrämien perässä ravaaminen alkoi käydä rasittavaksi päädyin ostamaan kärryn samassa hotellissa majoittuneilta Alexilta ja Marielta. Ostopäätöksen tekeminen vaati parin päivän harkintaa, sillä auto ei ollut aivan sellainen, kuin olin ajatellut: halpa, pieni ja vähäruokainen. Itse asiassa se ei varmaan olisi voinut olla juuri kauempana näistä kriteereistä.
Tästedes savolaista kuljettaa paikasta toiseen nelilitraisen bensakoneen tahdittama -95 vuosimallin Jeep Cherokee Sport!
Auto oli suunnitelmiini nähden kallis, mutta jos onnistun välttelemään kenguruita ja muita sudenkuoppia reilun pari kuukautta, pitäisi minulla olla hyvät saumat saada rahani takaisin parin-kolmen kuukauden päästä turistisesongin alkaessa paikallisen kesän kynnyksellä.
Ja jos nyt ei mitään muuta, niin onhan maasturilla ajamisessa ainakin MUNAA!

-jatkoa-

Indonesiassa ei tullut tosiaan kokattua kertaakaan viiteen kuukauteen, joten keittiöön palaaminen tuntui aluksi vähintäänkin oudolta. Muutaman yritelmän jälkeen ruuanlaitto alkoi kuitenkin luistaa entiseen (huonoon ;) tyyliinsä. Motivaatiotakin ruuanlaittoon on, sillä ruoka on täällä ihan levottoman kallista. Pussillinen pastaa maksaa 1,5 euroa ja 400g jauhelihaa 7 euroa! Yöpaikastani ahtaassa hostellidormissa pulitan pari kymppiä yöltä, joten varmaan sanomattakin selvää että joko halvempaa asumista, tai sitten palkallista työtä on keksittävä mahdollisimman pian.
Jos minulta kysytään niin Australia on kyllä hinnoitellut itsensä ulos reppureissumaiden listalta.
Odotan silti innolla tien päälle pääsyä. Jos vain tilisiirtona autosta tekemäni maksu menisi vihdoin läpi ja saisin avaimet kouraan, niin kaasuttaisin saman tien ensimmäiselle leirintäalueelle pihtaamaan. Jeepin lisävarusteisiin nimittäin kuului täydellinen setti leiriytymisvarusteita telttoineen ja kaasuhelloineen. Mukaan tuli myös kirjanen kaikista Australian leirintäalueista (autossa nukkuminen tien poskessa on täällä rikos), josta olen jo hyvää vauhtia ympyröinyt lähes kaikki itärannikon ilmaiset yöpaikat.
Jos ekstensiivinen rahan kuluminen ei olisi ongelma, niin hyvinhän täällä Sydneyssäkin viihtyisi. Viikonloppu oli kelin ja aaltojen puolesta jotakuinkin täydellinen. Bondi beachin viereinen ranta, Bronte, pystyi käsittelemään kasvaneen aallokon huomattavasti paremmin ja sain monen muun tapaan nauttia hyvän kokoisesta surffista aurinkoisessa talvisäässä. Auringon lämmittäessä päivälämpötilat pyörivät edelleen parissa kymmenessä, samoin kuin vesi, joten aivan marraskuisesta Hangon Tulliniemestä ei voi puhua. Viileän aamutuulen saattelemana vesille marssiessa rantojen tomusokerimainen hiekka narskuu jaloissa, kuin pakkaslumi huopikkaan alla ja jollakin kierolla tavalla tuo kaupunkirannoihinkin aivan omanlaisensa viehätyksen.
Silti sormeni syyhyävät jo päästä pois megapoliksen sykkeestä ja kiertelemään pitkin syrjäisempiä rannikkoseutuja.

Indojen viimeinen

Viisi kuukautta Indonesian aurinkoa ja turkooseja aaltoja on tänään osaltani ohi. Lähes puoli vuotta on mennyt yhdessä silmän räpäyksessä. Toisaalta jos kaikkea tapahtunutta alkaa käydä mielessään läpi, tuntuu se pieneltä ikuisuudelta.
Huomisaamuna pitäisi herätä talvisesta Sydneystä ja edessä on taas aivan uusi seikkailu. Viimeisten päivien tuskaani ja tyttökaverin ikävöimistä on helpottanut Bukitin majapaikkaan saapuneet suomalaiset kaverit.
Päivät ovat Leenan lähdön jälkeen menneet aikalailla vanhalla kaavalla: surffia, surffia ja vähän lisää surffia. Aallokkokin antoi vielä sopivasti viimeisen sykäyksen ja pääsin käymään muutamaan otteeseen Padang-Padangin tunnelissa. Aivan yhtä unelmallista se ei enää kuitenkaan ollut, kuin ensimmäisillä kerroilla, sillä täällä alkaa turistisesonki olla nyt huipussaan ja vesillä on sakkia varmasti enemmän, kuin Saipan pelissä. Aaltojen saaminen oli todellakin työn ja tuskan takana.

Valmistautumista Australiaan lähtöön voisi kuvailla ehkä parhaiten vanhalla sanonnalla ”soitellen sotaan”. Sen verran alkaa ehkä kuitenkin selvitä, että jossain vaiheessa todennäköisesti ostan auton paikasta toiseen liikkumista helpottaakseni. Viimeisen hetken suunnitelmamuutoksiin saattaa myös kuulua Sydneystä lentojen ostaminen Melbourneen ja siitä seikkaileminen katsastamaan Etelä-Aussien talvisia rantoja. Melbournesta voisin sitten mahdollisesti lentää suoraan Brisbaneen ja ostaa auton sieltä. Koska kaikki on kuitenkin vielä tässä vaiheessa auki, kuin juhannusöisen tilastomerkinnän sepalus, ei mitään suunnitelmia kannata pitää kiveen kirjoitettuina. Ne tulevat kyllä selviämään seuraavan parin kuukauden aikana.
Ja onhan tässä vielä tämäkin päivä aikaa!