Enpä olisi uskonut, minkälaisen sekamelskan Nordea onnistui auton ostamisesta aikaansaamaan.
Ostin siis Jeepin englantilaiselta Alexilta lähes kaksi viikkoa sitten torstaina (ennen pankkipäivän alkua Suomessa). Maksu tehtiin kätevästi nettipankissa ja summaksi oli sovittu tukku aussidollareita. Odottelimme kärsivällisesti viikonlopun yli ja seuraavan viikon puoliväliin saakka rahojen siirtymistä. Kun tiistainkaan jälkeen rahoja ei oltu edes peritty tililtäni, päättelimme että jotain täytyy olla vialla. Niinpä otin puhelimen kauniiseen käteen ja soitin Nordeaan. Asiantunteva asiakaspalvelija ilmoitti, etteivät he näe tililläni mitään Englantiin menevää suoritusta! Tämä ihmetytti minua hieman, koska itselläni maksu näkyi nettipankissa erääntyvänä laskuna. Asiakaspalvelija kuitenkin ilmoitti, että koska maksu ei heillä näy, ei sitä koskaan tulla tililtäni perimään. Hän ehdotti maksamaan laskun uudestaan pikamaksuna ja odottelemaan taas vajaan viikon verran rahojen siirtymistä. Tässä vaiheessa totesin kuitenkin, etten halua olla enää yhtään viikkoa enemmän jumissa pankkien kivikautisten rahainsiirtojärjestelmien kanssa. Miksei rahat voi kilahtaa maksun tekemisen jälkeen vastaanottajan tilille, kuin huumekauppiailla elokuvissa? Pitääkö ne setelit lähettää kaarnalaivalla sinne Englantiin?
No, joka tapauksessa päädyin nostamaan tarvittavan määrän seteleitä Visallani. Tavallista voimassaolevaa pankkikorttia minulla ei tällä hetkellä ollut, tämäkin pankin munauksen johdosta. Visalla rahojen nostaminen vaati kuitenkin luottorajojen venyttämistä maksimiinsa ja tietenkin soittoa luottokuntaan. Luottokunnasta ilmoitettiin, että voisin nostaa tarvittaman määrän käteistä seuraavana päivänä. Viime viikon torstaina sitten marssin automaatille ja repäisin seinästä noin kolme senttiä paksun tukun aussidollareita. Ennen kuin iskin setelinipun Alexin kouraan kävin jostakin syystä vielä vilkaisemassa tilini saldon netistä ja siinä se sitten seisoi: viikon verran erääntyvänä näkynyt lasku oli peritty tililtäni!
Selostan tästä seuranneet tapahtumat lyhennettynä: Soitin Nordeaan (tällä kertaa onneksi Skypen avustuksella) muutaman hyvin vihaisen puhelun, lähetin reklamaatiokirjeen ja korvausvaatimuksen sisältäen kaikki minulle pankin möhlinnästä aiheutuneet kulut. Tämän lisäksi jouduin avaamaan tilin Australiassa, jotta voisin lähettää käteisrahat takaisin Suomeen.
Perseellepotkimisen seurauksena Nordea sai kuitenkin sen verran vauhtia toimintaansa, että maksu oli löytänyt tiensä Alexin tilille jo perjantaina.
Niin mikä siinä sitten kiikasti sen viikon? Nordea oli pysäyttänyt maksun kysyäkseen minulta onko valuutta (Aussidollarit) varmasti oikein. Minua oli yritetty tavoitella niinkin aktiivisesti, kuin soittamalla kertaalleen Suominumerooni (jota en tietenkään pidä täällä jatkuvasti auki). Ei lähetetty tekstiviestiä, ei sähköpostia, ei yksityisviestiä nettipankissa, vaan soitettiin kertaalleen. Ei varmaan tullut mieleen että saatan olla ulkomailla.
Koska minua ei oltu neljän pankkipäivänkään jälkeen saatu kiinni, aktiivisesta yrittämisestä huolimatta, oli maksu sitten pistetty suoritukseen ilman että varmistusta kysymykseen saatiin. Eikö tämä pudota pohjan pois koko laskun pysäyttämiseltä?
Nyt ei auta, kun katsoa minkälainen vastakaiku reklamaatiollani on. Toivotaan parasta, mutta pankit tuntien, pelätään pahinta.
Sitten itse asiaan, eli savolaisen surffarin kokemuksiin tien päällä!
Lauantaiaamu valkeni Jeepin takakontissa Norah Headin luonnonpuiston parkkipaikalla. Olosuhteet ulkona olivat optimaaliset auringon noustessa kirkkaalle taivaalle ja tuulen henkiessä rauhakseen maalta merelle. Pulahdin veteen tyhjälle Soldiers-nimiselle aallolle. Lyhyen surffin jälkeen vesileikit saivat käännöksen, jota en todellakaan osannut odottaa. Vaikka haiden uhka oli kokoajan mielessä, kääntyivät savolaiset silmät selälleen, kun vain muutaman kymmenen metrin päässä vedestä alkoi pullahdella säiliöauton kokoisia VALAITA! Näkyä ja kokemusta on vaikea kuvailla sanoin, mutta en häpeile myöntää, että sillä hetkellä ainoalta oikealta vaihtoehdolta tuntui poistua kuivalle maalle hyvin sukkelasti. Juoksin kuin riivattu lähes kilometrin päähän jättämälleni autolle hakemaan kameraa ja onnistuin vielä saamaan pari kuvaa näistä majesteettisista otuksista.
Maanantaiaamuna olin niin ikään yksin vedessä aika massiivisen kokoisena pauhanneella Saltwater pointilla, kun swellin sekoittamasta tummasta vedestä pullahti viereeni melko kookas selkäevä. Vaikka otuksen uimatyylistä osasin päätellä kyseessä olleen ennemmin delffiini, kuin hai, sai näky silti pasmat aavistuksen verran sekaisin. Ehkä ylimääräisen adrenaliinipiikin ansiosta sain kauhottua seuraavan settiaallon kiinni ja ajelin sen aina rantaan asti. (Kehuksi mainittakoon, että rannalla katselleen vanhemman aussiherrasmiehen mukaan aalto oli 8-jalkainen).
Niin ne ensimmäiset aussituubit. Ne sain kokea sunnuntaiaamuna ilman sen kummempaa draamaa Newcastlen Bar beachillä. Saavuin rannalle puoli kahdeksan aikaan ja aallot näyttivät todella hyviltä. Vasemmalle indotyyliin murtuneet aallot olivat kookkaita ja onttoja. Vesissä oli jo kymmenkunta tyyppiä, mutta aaltojakin näytti rullaavan kiviselle rannalle riittävissä määrin. Heti ensimmäisellä aallolla sain katsella, kun parimetrinen aallon seinä lähti kaareutumaan mukavasti leveään irvistykseen vääntyneen naamani edessä. Pari tuntia myöhemmin kasassa oli pari ulos selvitettyä onkaloa ja vain muutama päivä sitten mieltä rassanneet tapahtumat tuntuivat olevan valovuosien päässä.
