Uusi työkalu

Se aika oli tuleva, kun minun oli luovuttava ensimmäisestä ikiomasta surffilaudastani, Gatinha -nimen aikoinaan saaneesta punaisesta paholaisesta. Monia hyviä muistoja on yhdessä ympäri maailmaa suuntautuneilta matkoilta kertynyt, eikä vähiten viimeisimmistä seikkailuista Balilla, Lombokilla ja Javalla. Vielä viimeinenkin surffini Gatinhalla huipentui yhteen aika ikimuistoiseen tuubiin. Mutta kuin niin monena päivänä aikaisemminkin huomasin rannalle päästyäni, että Gatinhan vuosien saatossa kovia kokenut lasikuitupinta oli taas räksähtänyt rikki. Olin jo korjauttanut lautaa Balilla useampaan otteeseen, joten tosiasia oli vihdoin hyväksyttävä: Gatinha oli laitettava vaihtoon.
Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, olin ostanut yhden laudan Kutalta jo viikko sitten. Ostamani lauta oli kuitenkin lähinnä pieniin aaltoihin soveltuva malli eikä yksinään soveltunut samanlaiseksi joka paikan höyläksi, kuin mitä Gatinha oli ollut.
Suuntasin siis takaisin Kutalle, myin molemmat lautani ja ostin uuden, melko lähellä Gatinhan muotoja olleen laadukkaan laudan. Aika rapsakka väliraha piti uutukaisesta maksaa, mutta eikös se niin mennyt ettei köyhällä ole varaa ostaa halpaa.
Uuden, tällä kertaa ihan valkoisen lautani kantta ja pohjaa koristaa traktorin kuva, joten nimesin sen lapsuuden aikaisen rakkauteni, isän lapsuudenkodin Peto–traktorin mukaan.

Toivottavasti Peto tulee olemaan vähintään yhtä uskollinen ystävä, kuin nimen sille antanut traktori minulle aikoinaan oli.

Kaverit kylässä

Viimeinen reilu viikko sai mukavasti lisäväriä, kun pari lapsuudenkaveria tuli morjestamaan yksinäistä matkaajaa. Toinen oli saanut jopa tyttökaverinsakin höynäytettyä vähän erilaiselle pääsiäisen ”hiihtoreissulle”.
Pyörimme ensin muutaman päivän Kutalla surffikoulua pidellen ja hotellin altaalla palautuen. Ohjelmaan mahtui myös maisemakierros vuorten yli Balin pohjoisrannalle ja takaisin parilla vesiputouspulahduksella. Putousten vesi oli täydellisen viileää +30 asteen ulkoilman rinnalla.
Tuntui lähestulkoon oudolta puhua suomea kokoajan, kun ajattelukielikin on alkanut osittain vaihtua englantiin. (ei kuitenkaan ihan vielä bahasa indonesiaan)

Kun Mikko ja Niina suunnatasivat muutamaksi päiväksi Gileille ja Jussi Nusa Lembonganille, minä pakenin shoppailukiusausta Bukitin viidakkoon.
Balille palatessaan lomalaisilla oli monet värikkäät tarinansa kerrottavana pienempien saarten vedenalaisesta, kuin päällisestäkin elämästä. Niitä oli mukava kuunnella myös omia jatkosuunnitelmia silmällä pitäen.
Otimme saman hyväksi havaitun hotellin Kutalta ja viettelimme aikaa biitsillä, shoppaillen (itsekin sorruin sitten ostamaan uuden laudan) ja altaalla köllötellen.
Viimeiselle lauantaille sattuikin vielä sopivasti Mikon syntymäpäivä, joka ei ainakaan vähentänyt bileiden tarvetta. Olimme järjestäneet synttäriyllätykseksi koskenlaskumatkan Ubudin lähistölle, joka oli naamioitu museokierroksen viittaan. Täydestä meni ja päivänsankari piti lahjastaan. Ainoastaan kerran meinasimme saada kumivenhomme katon kautta ympäri minun päästyä perämiehen paikalle sähläämään. Luovutin paikan pian tämän jälkeen takaisin asiansa osanneelle kipparillemme.
Ilta jatkui rattoisasti ensin altaalla, sitten ravintolassa ja lopulta muutamassa yökerhossa. Vaikka Arakia upposi jokaiseen janoiseen suuhun hyvin perisuomalaisella tahdilla, jostakin käsittämättömästä syystä Jussi oli kuitenkin ainoa, joka kärsi seuraavana päivänä infernaalisesta kanuunasta. Ja tietenkin juuri hänen oli oltava ensimmäisenä lentokoneessa matkalla takaisin kohti Seutulaa. Kai se on se Murphyn laki.









Viikon lainaus: ”Elämäni rankin vartti heti syntymän jälkeen.” –Jussi, surffauksesta Kuta beachillä.

Kadonneet sivut

Ala-asteelta selkärankaan syöpyneen tavan mukaan olen kirjoitellut matkapäiväkirjaa lähestulkoon aina ollessani reissun päällä. Niin myös tällä reissulla. Blogin ansiosta päiväkirjaa ei ole kuitenkaan tarvinnut laittaa kenenkään luettavaksi, vaan olen pitänyt sen enemmänkin omana muistionani reissun yksityiskohtaisemmista käänteistä. Avatessani päiväkirjatiedostoa eilen kone kuitenkin ilmoitti melko selväkielisesti, että tiedosto on tuhoutunut pysyvästi. Olin ottanut tiedostosta fiksuna yhden varmuuskopion lähestulkoon pari kuukautta ja viitisen kymmentä sivua sitten. Oman hengentuotteensa menettäminen bittiavaruuteen jättää aika tyhjän fiiliksen, vaikka tekstejä ei välttämättä koskaan olisikaan ollut tarkoitus missään julkaista. Parhaita tunnelmia on kuitenkin ollut hyvin terapeuttista lueskella hetkinä, jolloin koti-ikävä on kovimmillaan.
Koska suurin osa tähänastisista tarinoista tuhoutui, niin rekonstruoidaan tänne nyt sitten edes yksi pätkä, joka pysyy tallessa. Se on päivältä, jolloin sain ensimmäisen oikean tuubini. Se on pelastanut monta hyttysenpuremien riivaamaa iltaa ja muistan sen ulkoa aika hyvin. ;)
Sanastoa:
Tuubi – onttona murtuvan aallon sisälle jäävä tila.
Setti – muutamasta normaalia isommasta aallosta muodostunut rykelmä, joita muodostuu aaltojen kulkiessa merellä pidemmän matkan.
Droppi – pudotus melonnan jälkeen aallon kyytiin. Hetki jolloin pitäisi nousta seisomaan.
Sektio – suora finglishinnus sanasta section. Yhdellä kertaa murtuva pätkä aaltoa.
--

Tiistai 24.3.2009 Aallot kotirannallani Binginissä olivat hyvin lähelle samaa 3-4ft kokoa, kuin eilenkin, vaikka ennusteen mukaan swelli oli tippunut 12 jalasta kahdeksaan. Ehkä juuri ennusteesta johtuen myös ruuhkaa oli vedessä paljon vähemmän. Meloin ulos hämärässä ennen auringon nousua ja sain ensimmäisen puolen tunnin aikana monta hyvää siivua aivan yksinäni. Jopa kurvailu tuntui lähtevän aika mukavasti! Olisiko eilinen polvitreeni tuottanut näin nopeasti tulosta? Paras aalto oli kuitenkin vielä tulossa, kun muutamaa tuntia myöhemmin istuimme lihaskimpun aussinuorukaisen kanssa hieman muita ulompana odottamassa isompaa settiä, joita rullasi sisään harvakseltaan. Pian sellainen alkoikin näkyä ja aussi viittasi minulle ensimmäistä aaltoa, vaikka oli itse paremmissa asemissa. Kauhoin aallon kiinni ja sain koukattua dropista hyvällä vauhdilla pienen sektion ohi, kun se tapahtui: aalto heitti villisti kohisevan tuubin kokonaan ympärilleni. Vauhtia oli sen verran hyvin, että kaahasin ulos avoimelle seinälle ja koukkasin vielä takaisin vaahtojen eteen. Se oli hyvä lopetus.
Rannalla takaisin portaille kävellessäni fiilis sai vielä pientä lisäbuustia, kun vedestä juuri ennen minua pois tullut fijiläinen kaveri hehkutti viimeistä aaltoani. Ei ollut ensin uskonut, että tulisin ulos. Olin siis kadonnut aivan kokonaan murtuneen aallon sisään.
Itse tuubista ei kovin selkeitä muistikuvia kyllä jäänyt. Aika valkoiselta siellä näytti ja kova oli kohina. Ulos tullessa kyllä tajusi mitä oli tapahtunut, kun dreamlandin jyrkänteet loistivat taas kirkkaina silmien edessä.
--

G-Voimaa!

Puolitoista viikkoa haavojen nuolemista alkoi tuottaa toivottua tulosta ja viikon lähestyessä loppuaan aloin olla taas vedenpitävässä kunnossa. Paluu tuli niin sanotusti kreivin aikaan, sillä perjantai-iltana oli tarkoitus lähteä Kimmon kanssa jo kertaalleen lykätylle G-Landin reissulle. Grajagan, tai tuttavallisemmin G-Land on paikallisen pienen kalastajakylän mukaan nimetty pari kilometriä pitkä koralliriutta itäisellä Javalla, Plengkung luonnonpuiston alueella. Ensimmäisen surffiekskursion G-Landiin teki kalifornialainen seikkailija Bob Laverty ja nuori hawaiilainen Bill Boyum vuonna 1972. Tämän jälkeen, keskelle synkintä ja läpitunkemattominta viidakkoa on vuosien saatossa noussut kolme surfcampiä joihin monet vannoutuneet tyrskyjen ratsastajat palaavat vuodesta toiseen nauttimaan isoista ja voimakkaista aalloista. Nyt 37 vuotta myöhemmin oli sitten meidän vuoro. Reissu alkoi yli yön kestävällä auto-/laivakyydillä Balilta Javalle. Puolihorroksessa, surkeiden teiden röykytyksessä vietetyn yön jälkeen saavuimme aamulla Grajaganin kalastajakylään, josta viimeinen etappi surfcampille taittui leirin pikaveneellä. Kokenut kapumme taiteili viimeiset sadat metrit todella matalan riutan päällä rantaan ilman pohjakosketuksia. Ranta oli autio ja karu, mutta viidakon uumenista löytyi muutamasta eri mökkialueesta ja ruokailukatoksesta koostunut viihtyisä leiri. Aamupalan jälkeen suuntasimme heti aalloille australialaisten Luken ja Stevien näyttäessä reittiä riutan yli. Ensimmäinen päivä ei antanut ihmeitä aallokon ollessa pienehköä ja oudon voimatonta. Oli vaikea kuvitella, että kyseessä olisi ollut yksi maailman tuubaavimmista aalloista. Päivä vain oli väärä.
Pari seuraavaa päivää meininki olikin aivan eri, kun swelli hyppäsi muutaman jalan ylöspäin aallonvälin venyessä 16 sekuntiin. Isoimmat setit olivat jo yli 30 vuotta paikan päällä käyneen hawaiilaisen Georginkin mukaan 6 jalkaisia, joka tarkoitti savolaiselle täysin riittävää kokoa. Surffasimme Moneytrees ja Launching pads -nimisiä osia parhaimmillaan pari kilometriä pitkästä aallosta. Lauantain iltasurffilla näin Kimmon seisovan selkä suorana isomman settiaallon seinällä paksun lipan lentäessä horisontin suuntaisesti päänsä yläpuolella. Sen aallon Kimmo selvitti täysin puhtaasti! Olin vähintään yhtä fiiliksissä näkemästäni, kuin mies oli itse kokemastaan. Vaikka tuhoutumisiakin tuli monia, olimme onnekkaita, eikä paria evän katkeamista lukuun ottamatta mitään havereita sattunut. Paluukyydissä hymy oli korvissa, eikä edes kahdeksan tunnin röykytys hikisessä bussissa tai matkalla sattunut pieni peltikolarikaan pystynyt pilaamaan tunnelmaa. (Bussikuskimme oli kyllä aavistuksen verran nyrpeänä, kts kuva:)
G-Land oli ollut meille hyvä.

Kuvista, vesikamerasta ja reissuseurasta vielä iso kiitos Kömmölle!