Mielikuvituksensa vanki

Sanovat, että ihminen on mielikuvituksensa vanki. Tämä sanonta on pyörinyt mielessäni erityisen tiuhaan viimeiset pari päivää. Jennin ja Pyryn lähdettyä takaisin Sydneyyn olen ollut ilman juttuseuraa ja lukemista. Päivät Bellsin parkkipaikalla ovat suoraan sanottuna olleet aavistuksen pitkäveteisiä. Olen pitäytynyt yhdessä surffissa per päivä ja vaikka sen pituus on ”klimatisoitumisen” ansiosta venynyt jo lähemmäs kolmea tuntia, on päivittäistä luppoaikaa jäänyt vielä riittävästi. Ja jos kelit Australiaan saapuessani olivat Suomen syksyä parhaimmillaan, niin nyt on sitten päästy siihen toiseen äärilaitaan. Vettä, tuulta ja kylmää piisaa päivästä toiseen.
Ainut asia, mitä ei ole tarvinnut kuvitella on ollut aaltojen koko. Juuri, kun eilen svelli näytti olevan hiipumassa, niin tänä aamuna saikin sitten ratsastella parin kolmen äijän korkuisilla aalloilla. (vähän riippuen äijästä;)

Kylmää kyytiä

Kun itärannikon heräämistä henkiin oli odoteltu viikon verran, oli aika todeta, etteivät innoissani odottamat ”South Coast Pipeline” ja ”Australian Mundaka” antaneet makeiden maisemien lisäksi juurikaan muuta viihdykettä.

Mutta muistatteko elokuvan Point Break – Myrskyn ratsastajat? Tarinan loppukohtauksessa Patrick Swayze ja Keany Reeves tulevat vastaanottamaan ”50:n vuoden myrskyä” Australian eteläosiin Bells beachille (mukamas). Nimensä syvästi surffauksen mytologiaan uurtanut paikka tervehti savolaista ropsauttamalla niskaan rivakan reakuuron, eikä lämpötilakaan ollut paljon kymmenen asteen yläpuolella. Hyytävä tuuli ujelsi ja tummat pilvet peittivät taivaan. Ja jos kylmä vesi nuorentaisi, olisi Indonesian polttavan auringon tuomat vuodet otettu hyvin nopeasti takaisin. Päällä oli kaikki autosta löytyneet neopreenit ja ensimmäisten kärvistelyjen jälkeen oli silti käytävä hakemassa märkäpukuun huppu varastomyymälän tyhjennysalesta.
Mutta onpahan ollut aaltojakin. Itärannan tuskaillessa aallottomuuden kourissa, etelässä ei paljon alle miehenkorkuisia maininkeja ole näkynyt!
Auringon noustessa ulkolämpötilat (minulle sisälämpötilat) ovat olleet viiden asteen hujakoilla, joten aivan kuudelta ei ole enää aamusurffille tullut lähdettyä. No, eipähän tuo aurinkokaan nouse täällä paljon ennen seitsemää ja sen lisäksi on pitänyt odotella, että verenkierto palaisi kaikkiin raajoihin.

Eilen alkoi sitten sellainen tuuli ja tuiverrus, että kutsu samoilla seuduilla matkustelevien Pyryn ja Jennin tuttavien taloon oli erittäin tervetullut. Tämä päivä tuli käytettyä ihan vain maisemakierrokseen, joka ei ollut lainkaan hassumpi vaihtoehto tuulen vihellellessä 30m/s lukemissa ja aallokon ollessa vaatimatonta 15-20 jalkaa. Kuvista voi päätellä mikä oli meininki.
Itäranta kärvistelee edelleen peilityynen meren äärellä.

Timpuri

Poikki ja pinoon sanoi mummo lumihangessa. Vai miten se sanonta meni… Mutta jottei mentäisi liian nopeasti asiaan, palataanpa ajassa puolitoista kuukautta taaksepäin ja viimeiseen surffipäivään Balilla. Meloimme Kimmon kanssa aamuhämärissä ulos aikaisemmista päivityksistä tuttuun Padang-Padangiin. Laskuvesi oli tällä kertaa kuitenkin melko pohjilla ja osa aalloista imaisi itsensä kirjaimellisesti kuivalle riutalle. Ahneuksissani lähdin sitten haastamaan yhtä näistä aalloista. Pesukone-efektin jälkeen kuohuista ponnahti keskeltä poikkinainen Peto. Liimautin osat yhteen Balilla ennen koneeseen nousua ja sain vielä toimivan pelin mukaani Ausseihin.
Kultarannikolla Peto sai sitten uusiseelantilaisen kaverini veljen toimesta uudet (omasta mielestäni) varsin räheät värit pohjaansa. Näistä väreistä ehdin nauttia kaksi viikkoa.
Tänään tyhjällä Werri beachillä, eteläisessä New South Walesissa ainoa edes etäisesti järkevän näköinen aalto oli jyrkälle hiekkasärkälle murtunut lyhyt, mutta hauskalta vaikuttanut tuubi. Rannalta käsin kohtalaisen helpolta vaikuttanut aalto osoittautui kuitenkin todella pirulliseksi saada kiinni. Pari kertaa lennettyäni lipan mukana en vieläkään uskonut hyvällä, vaan meloin edelleen särkän reunalle. Seuraava settiaalto oli edellisiä vielä aavistuksen isompi ja virheettömän näköinen. Peto lähti tuttuun tyyliinsä hyvin liikkeelle, nappasin laudan reunasta kiinni ja kaiken piti olla kohdallaan hyvään ”takakäden” tuubiin. Ennen kuin ehdin tajuta mikä meni vikaan, olin kuitenkin jo kiertoradalla. Pinnalla hiekkaa syljeskellessäni jouduin todistamaan murheellista näkyä: Peto kellui vaahdoissa brutaalisti kahteen osaan revittynä.
Kaikilla harrastuksilla on hintansa, mutta tätä kustannuserää en todella olisi kaivannut.
Edellisen liimauksen jäljiltä painonsa jo lähes tuplannut Peto oli kuitenkin tullut tiensä päähän.
Kävin katselemassa käytettyjä lautoja paikallisessa surffikaupassa ja lokaalin sheipparin luona, mutta mitään järkevää ei osunut kohdalle. Takaisin lähimpään kaupunkiin ajellessani päätin kuitenkin vielä pysähtyä vilkaisemaan, josko viereisen, varsin ihastuttavaksi osoittautuneen kylän lautaputiikissa olisi joku sopiva ”halko”. Ja kuinka ollakaan, putiikin second hand –hyllyssä komeili todella lähellä Peton mittoja ollut hyväkuntoinen JS. Kun hintakin oli varsin sopusuhtainen, oli kaupat tehty.
Uuden laudan logo on tällä kertaa valkoinen traktori, joten ensimmäisellä testiajolla edeltäjänsä tavoin varsin liukkaaksi menijäksi osoittautunut veijari sai nimekseen Belarus. Tarinan tämän nimen takana tietää ainakin koko Karhusen suku.

Kulkuri

Vaikka tämä elämä ei voi kestää, en voi väittää, ettenkö olisi nauttinut viimeisestä viikosta nelipyöräisessä kodissani. Vaikken kovin pitkälle ole vielä päässytkään Allun ja Even luo unohtuneiden tavaroiden ansiosta, on autossa asumisen vapaus kirjoittanut taas aivan mahtavia kokemuksia reissaajan lipastoon: tyhjältä rannalta katsottuja auringonnousuja Eteläisestä Tyynestämerestä, kokkailua kiloista oltermannia isomman täydenkuun valossa, huuhkajan kokoisia lepakoita väistellen ja tietenkin niitä aaltoja, isoja, pieniä, täydellisiä, keskivertoja ja hirvittäviä aaltoja.
Kaikki lokeroituna omille paikoilleen muistin sopukoihin.
Ja jotta näitä kokemuksia tulisi taas lisää myös jaettavaksi, matkani jatkuu nyt, ennen auringonlaskua ja kenguruiden aikaa, kohti eteläisen Australian tyrskyjä.
Lennox Head, pohjoinen New South Wales, Australia kuittaa.

PS Benkku, 4 päivää ja muutamat kivipesut siihen meni, mutta tänään sain vihdoin vähän auringonsuojaa Lennoxin pointilla. :)

Jesh jesh jesh

Vilkaisu nettipankkiin muutama päivä sitten kertoi aika mielettömän uutispommin: Tilille oli tipahtanut vajaa kolmesataa euroa, tarkalleen sen verran mitä olin vahingonkorvauksena Nordealta pyytänyt! Mitään selityksiä ei oltu panon mukaan liitetty, mutta enpä niitä juurikaan jäänyt kaipaamaan! Käytännössähän mitään rahaa en siis voittanut, vaan katoin ainoastaan kulut, jotka pankin möhlinnästä minulle aiheutuivat, mutta kai huonomminkin olisi voinut käydä. Kiitokset vain Nordealle esimerkillisestä asiakaspalvelusta.

Uutinen numero kaksi: Hot-Jooga kioski avasi uusissa tiloissa ja kurssilaisena olin saanut kutsun avajaiskemuihin. Paikalle oli kannettu iso pöydällinen herkullista sapuskaa ja jääkaappi ladattu tietysti aussityyliin täyteen kylmää bisseä! Ne jotka tietävät minkä verran syön (ja juon;) osaavat arvata, ettei kymmenen euroa maksanut joogakurssi tullut saavutettuun vastineeseen nähden kovinkaan kalliiksi.

Ja vielä viimeisenä, vaan ei lainkaan vähäisimpänä: Aaltoja! Tasmanian ja Uuden-Seelannin välissä alkuviikosta pyörinyt voimakas myrsky alkoi näkyä kultahammasrannikolla eilen illalla ja tänään olimmekin Allun kanssa skarppina liikenteessä ennen kuutta. Suuntana oli South Stradbroke niminen saari, josta löytyikin varsin mukavia maininkeja. Yli 12 kilometriä pitkää hiekkasärkkää muistuttavalle saarelle päästäkseen täytyy meloa pari sataa metriä, eikä saarella ole autoja, joten suurin osa surffareista pysähtyy heti ylityspaikan läheisyyteen. Käppäilimme rantaa pitkin vähän toista kilometriä ja saimme surffailla kahdestaan, kun ylityspaikan kohdalla vedessä oli noin satakunta tyyppiä.
Ja kyllä, oli helevetin hauskaa!

Mestari Yoda. Tai jooga.

Autossa vietetyn viikon jälkeen reissaava reportteri pääsi takaisin neljän seinän sisään, kun Gold Coastilla tällä hetkellä asustelevat Allu ja Eve ottivat matkaajan sohvalleen köllimään. Nelipyöräisestä kodista sivistyneempään asumismuotoon siirtymisestä piti kuitenkin pulittaa melkoisen kova hinta.
Vaikka kämpiltämme ei ole kuin yksi kullin luikaus Surfers Paradise nimiseen kaupunkiin, ovat paikan aallot loistaneet ainoastaan poissaolollaan. Ehkä kaupungin voisi nimetä uudelleen Swimmers Paradiseksi, sillä kaunista hiekkarantaa ja järvimäisen tyyntä merta kyllä riittää likinäköisen silmän kantamattomiin.
Koska vapaaherranpäiville piti keksiä jotakin edes etäisesti järkevää tekemistä päätin lähteä kokeilemaan kavereideni kannustamana Hot-Joogaa. Paikallisen joogakioskin tutustumistarjous, 10 euroa kymmenen päivän rajattomasta käytöstä, kuulosti siedettävältä, joten vedin jumppatrikoot kinttuihin ja suunnistin tunnille.
Homman nimi kävi selväksi hyvin pian ensimmäisten nuuhkaisujen jälkeen. Huoneessa oli kuuma, kuin saunassa ja harmaa kokolattiamatto oli ajan saatossa imenyt sen verran hikeä, että paikan ödöörit olivat suoraan lätkähallin pukuhuoneesta. Puolentoista tunnin infernaalisen hikoilun jälkeen joogamaton päälle asetettu pyyhe oli järveen tipahtaneen näköinen ja naama punoitti kesäisen helakkana.
Nyt neljä päivää joogailtuani hommasta on alkanut saada ehkä jotain hyötyjäkin irti ja lihasten hallinta sekä tasapaino ovat kyllä saaneet melkoista tehotreeniä.
Katsotaan jos tästä kaikesta olisi vaikka jotain käytännön hyötyä, kun pääsen testaamaan uusia liikkeitä toivottavasti mahdollisimman pian surffilaudan päällä.

Pankkifiasko ja ensimmäiset aussituubit

Enpä olisi uskonut, minkälaisen sekamelskan Nordea onnistui auton ostamisesta aikaansaamaan.
Ostin siis Jeepin englantilaiselta Alexilta lähes kaksi viikkoa sitten torstaina (ennen pankkipäivän alkua Suomessa). Maksu tehtiin kätevästi nettipankissa ja summaksi oli sovittu tukku aussidollareita. Odottelimme kärsivällisesti viikonlopun yli ja seuraavan viikon puoliväliin saakka rahojen siirtymistä. Kun tiistainkaan jälkeen rahoja ei oltu edes peritty tililtäni, päättelimme että jotain täytyy olla vialla. Niinpä otin puhelimen kauniiseen käteen ja soitin Nordeaan. Asiantunteva asiakaspalvelija ilmoitti, etteivät he näe tililläni mitään Englantiin menevää suoritusta! Tämä ihmetytti minua hieman, koska itselläni maksu näkyi nettipankissa erääntyvänä laskuna. Asiakaspalvelija kuitenkin ilmoitti, että koska maksu ei heillä näy, ei sitä koskaan tulla tililtäni perimään. Hän ehdotti maksamaan laskun uudestaan pikamaksuna ja odottelemaan taas vajaan viikon verran rahojen siirtymistä. Tässä vaiheessa totesin kuitenkin, etten halua olla enää yhtään viikkoa enemmän jumissa pankkien kivikautisten rahainsiirtojärjestelmien kanssa. Miksei rahat voi kilahtaa maksun tekemisen jälkeen vastaanottajan tilille, kuin huumekauppiailla elokuvissa? Pitääkö ne setelit lähettää kaarnalaivalla sinne Englantiin?
No, joka tapauksessa päädyin nostamaan tarvittavan määrän seteleitä Visallani. Tavallista voimassaolevaa pankkikorttia minulla ei tällä hetkellä ollut, tämäkin pankin munauksen johdosta. Visalla rahojen nostaminen vaati kuitenkin luottorajojen venyttämistä maksimiinsa ja tietenkin soittoa luottokuntaan. Luottokunnasta ilmoitettiin, että voisin nostaa tarvittaman määrän käteistä seuraavana päivänä. Viime viikon torstaina sitten marssin automaatille ja repäisin seinästä noin kolme senttiä paksun tukun aussidollareita. Ennen kuin iskin setelinipun Alexin kouraan kävin jostakin syystä vielä vilkaisemassa tilini saldon netistä ja siinä se sitten seisoi: viikon verran erääntyvänä näkynyt lasku oli peritty tililtäni!
Selostan tästä seuranneet tapahtumat lyhennettynä: Soitin Nordeaan (tällä kertaa onneksi Skypen avustuksella) muutaman hyvin vihaisen puhelun, lähetin reklamaatiokirjeen ja korvausvaatimuksen sisältäen kaikki minulle pankin möhlinnästä aiheutuneet kulut. Tämän lisäksi jouduin avaamaan tilin Australiassa, jotta voisin lähettää käteisrahat takaisin Suomeen.
Perseellepotkimisen seurauksena Nordea sai kuitenkin sen verran vauhtia toimintaansa, että maksu oli löytänyt tiensä Alexin tilille jo perjantaina.
Niin mikä siinä sitten kiikasti sen viikon? Nordea oli pysäyttänyt maksun kysyäkseen minulta onko valuutta (Aussidollarit) varmasti oikein. Minua oli yritetty tavoitella niinkin aktiivisesti, kuin soittamalla kertaalleen Suominumerooni (jota en tietenkään pidä täällä jatkuvasti auki). Ei lähetetty tekstiviestiä, ei sähköpostia, ei yksityisviestiä nettipankissa, vaan soitettiin kertaalleen. Ei varmaan tullut mieleen että saatan olla ulkomailla.
Koska minua ei oltu neljän pankkipäivänkään jälkeen saatu kiinni, aktiivisesta yrittämisestä huolimatta, oli maksu sitten pistetty suoritukseen ilman että varmistusta kysymykseen saatiin. Eikö tämä pudota pohjan pois koko laskun pysäyttämiseltä?
Nyt ei auta, kun katsoa minkälainen vastakaiku reklamaatiollani on. Toivotaan parasta, mutta pankit tuntien, pelätään pahinta.

Sitten itse asiaan, eli savolaisen surffarin kokemuksiin tien päällä!
Lauantaiaamu valkeni Jeepin takakontissa Norah Headin luonnonpuiston parkkipaikalla. Olosuhteet ulkona olivat optimaaliset auringon noustessa kirkkaalle taivaalle ja tuulen henkiessä rauhakseen maalta merelle. Pulahdin veteen tyhjälle Soldiers-nimiselle aallolle. Lyhyen surffin jälkeen vesileikit saivat käännöksen, jota en todellakaan osannut odottaa. Vaikka haiden uhka oli kokoajan mielessä, kääntyivät savolaiset silmät selälleen, kun vain muutaman kymmenen metrin päässä vedestä alkoi pullahdella säiliöauton kokoisia VALAITA! Näkyä ja kokemusta on vaikea kuvailla sanoin, mutta en häpeile myöntää, että sillä hetkellä ainoalta oikealta vaihtoehdolta tuntui poistua kuivalle maalle hyvin sukkelasti. Juoksin kuin riivattu lähes kilometrin päähän jättämälleni autolle hakemaan kameraa ja onnistuin vielä saamaan pari kuvaa näistä majesteettisista otuksista.
Maanantaiaamuna olin niin ikään yksin vedessä aika massiivisen kokoisena pauhanneella Saltwater pointilla, kun swellin sekoittamasta tummasta vedestä pullahti viereeni melko kookas selkäevä. Vaikka otuksen uimatyylistä osasin päätellä kyseessä olleen ennemmin delffiini, kuin hai, sai näky silti pasmat aavistuksen verran sekaisin. Ehkä ylimääräisen adrenaliinipiikin ansiosta sain kauhottua seuraavan settiaallon kiinni ja ajelin sen aina rantaan asti. (Kehuksi mainittakoon, että rannalla katselleen vanhemman aussiherrasmiehen mukaan aalto oli 8-jalkainen).
Niin ne ensimmäiset aussituubit. Ne sain kokea sunnuntaiaamuna ilman sen kummempaa draamaa Newcastlen Bar beachillä. Saavuin rannalle puoli kahdeksan aikaan ja aallot näyttivät todella hyviltä. Vasemmalle indotyyliin murtuneet aallot olivat kookkaita ja onttoja. Vesissä oli jo kymmenkunta tyyppiä, mutta aaltojakin näytti rullaavan kiviselle rannalle riittävissä määrin. Heti ensimmäisellä aallolla sain katsella, kun parimetrinen aallon seinä lähti kaareutumaan mukavasti leveään irvistykseen vääntyneen naamani edessä. Pari tuntia myöhemmin kasassa oli pari ulos selvitettyä onkaloa ja vain muutama päivä sitten mieltä rassanneet tapahtumat tuntuivat olevan valovuosien päässä.