Kulutusjuhlat

Parkkisakot, hajonnut tietokone, ensin hajonnut ja korjattu evä, jonka jälkeen jälleen yksi päreiksi pistetty lauta… Amerikan maalla asusteleminen ei ole todellakaan tullut savolaiselle halvaksi.
Mutta mitäs siitä, kun jalkojen alla kuhisee koko surffimaailman kuuma keskipiste: Norh Shore of Oahu. Muutamana päivänä, kun aallot ovat suosineet, on parin mailin mittainen hiekkarannanpätkä Sunset beachiltä Ehukai beachparkiin ollut niin täynnä valokuvaajia isoine linsseineen, ettei sitä voi oikeastaan edes käsittää. Koska viiden mailin matkani Turtle Bayn asunnosta surffibreikeille taittuu tätä nykyä polkupyörällä, en ole kuskannut omaa kameraa mukanani rannalle tämän kuvaajapaljouden todistamiseksi.
Itseäni kuitenkin ihmetyttää se, että aallot ovat toden teolla suosineet vain muutamana päivänä. Pääosin on ollut tuulista, pientä ja ruuhkaista sekamelska-aallokkoa. Kaukana on Indonesian lasiseinät, tai Fijin ruuhkattomat riuttabreikit.
Sinä yhtenä päivänä, kun aallot sitten taas olivat hyviä, niin menin tietenkin katkomaan lautani. Olin saanut Belaruksen takaisin edellisenä iltana hajotettuani eväblugin Rocky Pointilla. Ja jos uuden laudan pakko-ostos ei olisi jo muutenkin kirpaissut tarpeeksi, niin sitä edellisenä päivänä olin käynyt ostamassa uuden tietokoneen entisen "TravelMate"n sanottua sopimuksensa irti reissun loppusuoralla. Viimeiset rahat ja vähän ylikin on siis pumpattu henkitoreissaan räpiköivään Ameriikan talouteen ja oma osa kapitalistisen maailman pelastamiseksi tätämyöten tehty.
Muuten päivät ovat menneet varsin leppoisasti trooppisen auringon (ja ukkosmyrskyjen) alla. Surffin, shoppailun ja pyöräilyn lisäksi päivien täytteenä on ollut tenniksen lätkiminen takapihan kentällä.
Olen kyllä jo sisäistänyt ajatuksen, että Suomeen ja arkeen palaamisesta ei tule varmasti yhtään mitään. ;)

Anarkiaa

Miksi jenkkikytät ovat mulkkuja? Koska he ovat jenkkiläisiä kyttiä.
Asuin ensimmäisen Hawai’i viikon vuokra-auton takakontissa ja vain päivää ennen kuin olin saamassa katon pääni päälle, sain kokea amerikkalaisen virkavallan vieraanvaraisuuden. Nukuin edellisten öiden tapaan Ehukai rantapuiston parkkipaikalla, Pipeline-nimisen aallon edustalla, kun auton ikkunaan koputettiin. Sinisistä välkkyvaloista tajusin heti mistä oli kysymys. Ensimmäinen konstaapeli oli suhteellisen rento ja alkoi vain luetella pykäliä minkä takia en olisi saanut nukkua parkkipaikalla. Tällävälin paikalle saapunut (selvästi ylempiarvoinen) naiskonstaapeli olikin sitten aivan eri maata. Ensimmäisenä kimeästä kurkusta tuli sanat ”lisence & registrasion”! Tämän jälkeen alkoi uhkailu auton hinauttamisella ja minun pidättämisellä. Vaikka olin kuullut tarinoita jenkkikyttien päällepäsmäriydestä tämä kohtelu oli silti täysin käsittämätöntä. Parkkipaikan sääntökyltissä oli sitä paitsi vain maininta ”no camping”, joka on mielestäni eri asia, kuin henkilöautossa nukkuminen. Pitäydyin kuitenkin nöyrässä rouvittelussa, antamatta naispuoliselle mulkulle yhtään enempää aihetta vaahtoamiseen.
Koska en provokatiivisesta kohtelusta huolimatta menettänyt malttiani, puhallus oli puhdas, ja koska kansainvälinen ajokorttikin löytyi, ei sika pystynyt lain nimissä muuhun, kuin 50 dollarin parkkisakkoon. Whatever.

Toisaalta samalla hinnalla ei varmasti olisi löytynyt toista yöpaikkaa näköalalla maailman kuuluisimmalle aallolle.

Elät vain kahdesti

Kansainvälisen päivämäärärajan ylittäminen oli hauska kokemus. Fijiltä Hawai’ille matkustettaessa tämä tarjosi minulle mahdollisuuden elää sama päivä uudestaan.

Ensimmäinen vedos lokakuun viimeisestä perjantaista alkoi auringon noustessa pienen Yanuca saaren rannalla. Olimme australialaisen Timin kanssa ainoat vieraat pienessä Batiluva-resortissa Fijin pääsaaren eteläpuolella. Massiivisen aamupalan jälkeen alkoi puolen tunnin venekyyti, keskellä avomerta sijainneelle Frigates passage-riutalle. Nimensä paikka on saanut riutan ja aaltojen yllä liitelevien isojen merilintujen mukaan. Aalto oli ärjynyt viimeiset pari päivää melko reippaan kokoisena, eikä tämä päivä tehnyt poikkeusta. Jäimme tarkastelemaan tilannetta vähän turhan pitkäksi aikaa veneestä, joka ei ainakaan helpottanut ulos melomisen kynnystä. Lopulta saimme itsemme vesille ja hyviä aaltoja riitti molemmille. Vajaan tunnin päästä ulos meloessamme riutan reunaan iskeytyneessä aallossa näkyi kuitenkin jotain, joka sai molemmat kääntämään lautansa takaisin kohti venettä; syvänsinisen vesiseinän läpi kuulsi kolmisen metriä pitkän hain silhuetti. Kuten hyvään surffietikettiin kuuluu, annoimme lokaalille tilaa suosiolla.
Matka takaisin saarelle kului edellisten päivien tapaan uistellen. Suomi vs Australia kisan voitto meni tänään Timin nimiin hyvän kokoisella Espanjan makrillilla. Minä olin tosin vienyt voiton pari päivää aikaisemmin samanlaisella kalalla, joten tasuriin oli hyvä lopettaa. Resortin ennätys oli vuosi takaperin maihin vedetty 180 kiloinen Marliini. Emme päässeet lähellekään ennätyslukemia, mutta erinomaiset sushit ja medaljongit kaloista silti irtosi!
Iltapäivä ja ilta kuluivat lentokentälle värikkäässä paikallisbussissa matkustellessa.


Välipysähdys pakotti heräämään jossakin keskellä hikisen kuumaa Samoan yötä.

Perjantai 30.10. toinen vedos. Aamuaurinko värjäsi horisontin punaiseksi lähestyessämme Hawai’in saariryhmää. Maahantulotarkastuksen, sormenjälkien ja kasvokuvan jälkeen olin tervetullut Amerikan yhdysvaltojen maaperälle. Autovuokraamon munaaman varauksen ansiosta sain hyvityksenä alleni pari luokkaa isomman kärryn. Käytin aurinkoisen ja kuuman päivän ajellen Oahun saarta ympäri upouudella jenkkityylin Ford Escape XLT:llä ja kävin ottamassa tuntumaa Hawai’in aaltoihin jättimäisten merikilpikonnien kansoittamassa Makahan rantavedessä. Siirtymä lähes autioilla saarilla vietettyjen viikkojen jälkeen keskelle taivasta hipovia pilvenpiirtäjiä sujui suhteellisen kivuttomasti.

Toinen kerta toden sanoo

Alkuviikko oli aaltojen puolesta minimaalista, joten päivät tuli kulutettua kalastellen ja Seashell-resortin pingispöytää kuluttaen. Varaus toiselle Cloudbreak surffille oli tehty jo Malolo-saaren Funky Fish resortissa asuessa ja vahvistus paikan saamisesta tuli myös ajallaan. Torstain kohdalla aaltokartatkin alkoivat näyttää lupaavalta ja suunnistin parina aamuna suoraan resortin edustalla sijainneelle Mini-Cloudbreak riutalle. Olosuhteet olivat lähellä optimaalisia, kun nousuveden ajankohtakin suosi aikaista herätystä. Torstaina olin ainoa surffari vesillä ja parin tunnin ja noin 50 aallon jälkeen oli aika suunnata aamupalalle.
Perjantaina sain houkuteltua mukaani yhden minun lisäkseni ainoista resortin vieraista, 700dollarin budjetilla kahden kuukauden reissulle lähteneestä kolmesta jenkkinuorukaisesta. Aallot olivat jotakuinkin maailmanluokkaa, eikä vedessä ollut meidän lisäksi ketään muita. Vislasimme ja hurrasimme toistemme suorituksille.

Sitten olikin vuorossa lauantai ja toinen ja todennäköisesti vähään aikaan myös viimeinen mahdollisuus päästä surffaamaan amerikkalaisresortin yksityisomistuksessa olevaa Cloudbreakiä.
Lähdin 30-vuotta surffitaksia ajaneen venekuski Amosin kanssa suuntaamaan kohti Tavarua-saarta hyvissä ajoin ennen määräaikaa. En tiedä onko taika minussa, Cloudbreakissä, vai molempien yhdistelmässä, mutta puolessa välissä matkaa veneen moottori alkoi yskähdellä uhkaavasti ja lopulta sammui kokonaan. Olimme myös puhelimen kantomatkan ulkopuolella, keskellä avointa merta, joten varaveneenkin saaminen paikalle näytti epätodennäköiseltä. Teinivuosien Fiat 127-ajoilta opituilla rassaustaidoilla sain kuitenkin kopan avaamisen jälkeen moottorin taas pyörimään. Puolitehoisella perätuupparilla pääsimme vihdoin Tavaruan rantahiekalle. Juoksin kysymään Waqalta (joka viime lauantaina oli hoitanut meille erillisen venekyydin riutalle), vieläkö ehtisin veneeseen. Vastaus oli, että ajan puolesta kyllä, mutta koska varaukseni oli ollut Funky Fishin alla, eikä Malolon veneessä ollut ketään kyseisestä resortista, oli paikkani annettu kyydissä tulleille ylimääräisille halukkaille. Voitte arvata millainen kiroilukonsertti syvällä sisimmässäni tämän johdosta alkoi. Sain kuitenkin pokan pidettyä ja lyhyen keskustelun jälkeen järjestettyä itselleni viimeisen jäljellä olleen paikan veneestä. Vähän minun jälkeeni kaksi saarelle saapunutta ja etukäteen paikan varannutta jenkkiä jäivät rannalle ruikuttamaan. Jos olisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, minä olisin ollut heidän housuissaan!
Oli miten oli, tällä kertaa onni suosi savolaista ja suunnistimme Tavarua V veneellä taas kohti Malolo-passagen eteläreunaa. Pomppuisen kyydin lähestyessä loppuaan alkoivat kyytiläisten naamat vääntyä virneeseen ja setin murtuminen sain aikaan kollektiivisen vislaus/huokaus konsertin. Cloudbreak näytti siltä, miltä jokainen kyytiläinen sen kuvitteli näyttävän. Reippaan kokoiset vesiseinät pauhasivat korallikannen päällä kunnioitettavalla voimalla.
Kolmen tunnin sessari oli lähellä loppuaan ja olin saanut monta todella mahtavaa aaltoa. Hengenpelastajan jetti keräili jo porukkaa pois vedestä, kun näimme seuraavan setin lähestyvän. Vanha tuttu kaava; ensin settiä vastaan, nopeasti ympäri, lyhyt ”kasit kurkkuun”-spurtti ja sain napattua toisen settiaalloista. Seinä oli reippaasti miehen korkuinen ja lipan reuna savusi tuulessa. Sain aikaa muutamaan vauhtipumppaukseen, jonka jälkeen sukelsin aallon sisuksiin. Olin täydellisessä kohdassa, ylhäällä aallon seinällä ja vauhtia oli paljon. Tunneli tuntui jatkuvan loputtomasti kiitäessäni kohti edessä näkynyttä auringonvaloa. Lopulta aallon sisältä puhaltanut vaahtopallo kuitenkin nielaisi minut ja jäin pesukone-efektiin. Todellisuudessa tuubi tuskin kesti muutamaa sekuntia pidempään, mutta ne sekunnit olivat pitkiä.
Vaikken löytänytkään tietäni ulos, oli fiilis mahtava kun meloin takaisin veneelle.
Cloudbreak oli tarjoillut minulle hyvän siivun parhaista antimistaan.

Vinaka vakalevu

Fiji, 320 paratiisisaaren ryhmä Tyynen Valtameren keskellä oli vielä tähtitaivaan peittämä, kun Jake Seabear asteli nousuveden huuhtomalla, pehmeällä hiekalla kohti rantakallion suojaan louhittua venepoukamaa. Surffitaksi, eli yksi läheisen kylän viimeisiään vetelevistä kalastajaveneistä oli määrä tulla poimimaan Jake ja muutama muu onnekas viideltä kyytiinsä matkalle kohti kuuluisaa Cloudbreak-riuttaa. Vaikka ensimmäinen viikko Fijillä oli opettanut Jakelle ”Fiji-time” -käsitteen, jokin sain hänet uskomaan, että vene tulisi tänään ajallaan. Cloudbreak oli amerikkalaisomistuksessa olevan Tavarua-saaren yksityisomaisuutta, eikä saaren ulkopuolisia päästetty riutalle kuin kerran viikossa ja silloinkin vain ennakkoon anotun luvan kanssa.
Kaksi tuskaista tuntia myöhemmin hajoamispisteessä oleva vene vihdoin kurvasi satamaan. Viereisestä resortista kyytiin poimitulle australialaiselle Rickille ja venekuski Samille huomenet murahtaen Jake hyppäsi kyytiin. Rickin avatessa suunsa alkoi hymy palata Jakenkin naamalle. Eilinen venereissu, jonka Jake oli jättänyt väliin, oli ollut tapahtumia täynnä. Aalloille saavuttuaan Sam oli ajanut liian lähelle riuttaa ja isompi settiaalto oli pompannut näkyviin suoraan veneen edessä. Henkensä edestä aaltoa kohti kaasuttanut Sam oli lähellä ajaa parin jo veteen hypänneen surffarin yli. Viimeisellä sekunnilla aallon harjalle ehtinyt vene oli lähtenyt vertikaalilentoon tiputtaen kuskin lisäksi viimeiset kaksi kyydissä ollutta yli laidan. Tilanne oli lopulta kuitattu hyvillä nauruilla. Mutta sattumuksethan eivät tähän loppuneet. Lyhyen surffin jälkeen kyytiläiset olivat pyytäneet Samia ajamaan seuraavalle aallolle parempien olosuhteiden toivossa. Lyhyen merimatkan jälkeen Sam oli kuitenkin ilmoittanut bensan olevan niin vähissä, että heidän pitäisi oikaista suoraan riutan yli selviytyäkseen takaisin satamaan. Rick oli tuuminut, ettei tämä olisi iso ongelma kokeneelle venemiehelle. Sopivan aaltovälin odottamisen sijasta Sam oli kuitenkin kaasuttanut riutalle ilman sen kummempaa harkintaa. Suoraan veneen takana murtunut miehen korkuinen aalto oli heittänyt neljä viidestä kyytiläisestä veden varaan ja lähes upottanut koko veneen. Vettä puolillaan ollut paatti oli kuitenkin selvinnyt täpärästi riutan toiselle puolelle. Samin alkaessa äyskäröidä venettä tyhjäksi ainoana kyydissä säilyneenä Rick oli katsonut taakseen nähden muut lomailijat veden varassa yli sadan metrin päässä, aaltojen riepoteltavana. Näistä yksi, keski-ikäinen jenkki, oli jo käsi pystyssä ja naama valkoisena. Nopeasti kaksi surffilautaa mukaansa napannut entinen hengenpelastaja Rick oli onnistunut noutamaan kaikki neljä takaisin veneelle. Heille tämä oli ollut loman ensimmäinen matka riutalle, eikä yksikään ei ollut ilmaantunut satamaan enää tänä aamuna.
Äkisti tarinan kerronta kuitenkin päättyi ilkeän kuuloiseen rusahdukseen teipillä kasaan parsitusta moottorista. Siinä meni vaihteet.
Puolen tunnin hikisen melonnan jälkeen kolmikko oli takaisin rannalla. Cloudbreakille pääseminen vaikutti tässä vaiheessa etäiseltä unelmalta.
Puolen tunnin säätämisen jälkeen Samin pomo, iso ja vihainen läskimooses nimeltään Small Jon, sai paikalle varaveneen, joka kaasutti kohti Tavaruaa kyydissään kolme jännittynyttä surffaria. Saarelle saavuttaessa vastaanotto oli kuitenkin melko tyrmäävä. Kolmikko oli myöhästynyt Cloudbreakin veneestä ja toista kyytiä riutalle ei kuulemma tultaisi järjestämään. Oikeista naruista vetämisen ja oikean väristen seteleiden pinoamisen jälkeen kaverukset saivat kuitenkin järjestettyä venekyydin aallolle.
Aallot olivat vain tänään todella pieniä. Vain muutama vyötärön-hartian korkuinen maininki rullasi pitkin maailmankuulua korallikantta. Pari tuntia vedessä istuttuaan ja ummet lammet kanssasurffareille juteltuaan Seabear huomasi vedessä jotain mielenkiintoista. Vain muutaman metrin päässä vedestä törrötti kymmenisen senttiä korkea harmaa selkäevä. Puolimetrisellä riuttahain poikasella ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Naureskellen Jake totesi, kaiken olevan hyvin niin kauan, kun äitihai pysyy sopivalla etäisyydellä. Tovia myöhemmin jokin tökkäsi Jaken käteen. Tajutessaan yhden maailman myrkyllisimmän käärmeen, mustavalkoraidallisen merikäärmeen ollessa kietoutunut oikean käden ojentajansa ympärille Jake oli paskoa housuunsa. Tällaisen otuksen purema tappaisi karvaisimmankin merikoiran minuuteissa.
Matelijan hampaat ovat kuitenkin hyvin pienet, eikä kyseisen lajin käärmeet käyttäydy juuri koskaan aggressiivisesti.

Tunteja myöhemmin pulssin tasoituttua päivän kokemuksia oli hyvä purkaa jääkylmän Fiji Gold –oluen huuhtoessa janoista kurkkua. Tropiikin ilta oli lämmin ja auringonlasku puhdasta kultaa.

Savolaisen surffarin huomio: Fijillä on voimakas tarinankerrontakulttuuri ja hyvääkin kertomusta on joskus syytä värittää. Onko tämä tarina faktaa vai fiktiota, se jääköön lukijan harkinnan varaan.

Surffaus Fijillä: Ei persaukisille.

Ettei menisi liian imeläksi, niin kerrottakoon että ensimmäisen lämpimän illan jälkeen Fijillä alkoi kolme päivää kestänyt kaatosade. Samainen myrsky tosin myös nostatti aallokon kelvollisen kokoiseksi. Pienelle Malolo-saarelle siirtymisen jälkeen ensimmäinen surffi tapahtui Wilkes passage -nimisellä riutalla aivan nimekkään Cloudbreakin vieressä. Aallot olivat pienen kerrostalon kokoluokkaa, onshore-tuuli ulvoi tehden varsinaisten maininkien välissä velloneen tuuliaallokon jotakuinkin saman korkuiseksi, kuin härmäaallot parhaimmillaan ja vettä tuli taivaan täydeltä. Oliko hauskaa? Hmmm… No vesi oli sentään lämmintä ja syvän sinistä! ;)
Toisena aamuna varsinaisen aallokon koko oli jo puoliintunut, mutta tuuliaallokko tuntui vain kasvaneen. Vettä tuli edelleen trooppisesti kaatamalla ja venematka riutalle ja takaisin meni mukavasti kuoritakin sisällä sikiöasennossa hytisten. Tänä aamuna keli oli vihdoin kirkastunut, mutta tuuli puhalsi edelleen väärästä suunnasta heti aamun sarastaessa. Tein järkevän päätöksen skipata 20euron(!) reissu riutalle ja takaisin ja käyttää aurinkoinen päivä mieluisammin vaikka snorkkelointiin. Läheisiä 4 resorttia palveleva, vanhaa kalastajaveneen romua (siis kirjaimellisesti läpilahoa purkkia) kipparoiva isäntä tienaa hunajaa surffitaksin virkaa toimittaen. Päivittäisestä kolmen tunnin reissusta jokainen kyytiläinen maksaa 20-40 euroa jättäen miehelle käteen päivittäin 2-300 euroa! Luulisipa tuolla makselevan bensat yhteensä alle 10-kilometrin matkasta.
Mutta ei auta itku markkinoilla.
Kiitos taloustaantuman, olen Funky Fish –resortin ainoa vieras, joten pitkästymiskuoleman voittamiseksi lähdimme surffauksen sijasta harppuunakalaan resortin työntekijä Joen kanssa. Muutamaa tuntia myöhemmin saaliskorissa oli parikymmentä erinäköistä fisua ja yksi hummeri!
Myös muita Suomessa melko hyödyttömiä selviytymistaitoja on lähes autiolla saarella tullut opittua. Hienoimpana ehkä kookospähkinän rikkominen (niin että talosta on jäljellä muutakin, kuin kuoppa).
Nyt vain sormet ja varpaat ristissä, että tuuli jossain vaiheessa kääntyisi ja herättäisi vaivaisen poron kuseman (ja 20euron) päässä olevat maailmanluokan aallot henkiin.

Pari pisaraa ja ensimmäiset NZ AALLOT!

Saavuin siis Uuden-Seelannin pohjoissaarelle viime viikon torstaina ja ajelin samaan syssyyn Taranaki-tulivuoren muodostamalle niemimaalle. Vettä tuli kuin aisaa. Paikallinen vanha sanonta kuuluu: Jos näet tulivuoren, kohta sataa ja jos et näe sitä, niin sataa jo. Harvinaisen totta, sillä ensimmäiset 3 päivää tuli vettä kuin esterin persauksesta. Sitten neljännen päivän aamuna paistoi aurinko ja sain räpsäistyä jopa pari kuvaa mahtavan näköisestä, lumihuippuisesta volkaanosta. Puolilta päivin tulikin sitten taas vettä kuin pohjattomasta ämpäristä. (onnistunut vai epäonnistunut vertaus??)
Jokseenkin kosteaksi äityneessä autossa ähistessäni sain eteläsaaren kavereilta vihjettä, että hyvän näköinen aallokko oli matkalla Uuden-Seelannin tunnetuimmalle spotille, Raglaniin, joten käänsin renkaat kohti tätä surffirikasta niemekettä. Sunnuntaina swelli sitten saapui melko raakana sekametelisoppana ja paikalliset kaivoivat vesijetit varastoistaan tow-in surffausta varten. Koska minulla ei ollut jettiä takataskussa piti savolaisen tyytyä ihan vain kaura (ja tonnikala) -käyttöiseen moottoriavustukseen. Aallokko ei ollut järkyttävän suurta, mutta väärästä suunnasta puhaltaneen tuulen ansiosta sen verran sekavaa, että kauramoottorista meinasi loppua pykälät kesken. Asioita vaikeutti myös taivaalta tulleen veden määrä, joka rajoitti näkyvyyden pariinkymmeneen metriin. Sain kuitenkin raavittua kasaan muutaman mehukkaan kurvailun.
Maanantaina aaltojen koko oli jo tipahtanut reippaasti, mutta tuuli sen sijaan kääntynyt optimaaliseen suuntaan. Tämän ansiosta surffiolosuhteet olivat lähellä optimaalisia! (Pois lukien 5000 milliä sekunnissa taivaalta ripsinyt hyytävä vesiputous.) Reilun 100-kilometrin päässä, yöllä yllättänyt sankka lumisade oli aiheuttanut yli 900 ihmisen evakuoinnin moottoritielle tukkoon jääneistä autoistaan.
Iltapäivällä laskuveden aikaan Raglanin Manu bayssä sitten herui savolaisellekin ensimmäiset Uusi-Seelantituubot. Harmi ettei ole vesikameraa käytössä, sen verran makeita kuvia olisi aalloista voinut ottaa.
Uskomatonta mutta totta, eilinen ja tämä päivä on aurinko paistanut lähestulkoon pilvettömältä taivaalta. Miinuspuolena vain piti maksaa myös aallokon häviäminen jäljettömiin.

Nyt alkaakin olla viimeiset päivät käsillä näissä lämpötiloissa pariin kuukauteen ja ss-agentin seuraavana etappina odottaa Fijin paratiisisaaret!
Märkäpuvun taidan jo ripustaa kuivumaan… :)





PS Kuvapäivitys. Ensimmäistä kertaa saunassa sitten tammikuun, jossainpäin Uutta-Seelantia.