Suurkaupungin sykettä

El Jefe läpäisi katsastuksen heittämällä ja 8 tunnin puikotuksen jälkeen, myöhään tiistai-iltana olinkin jo takaisin Bondi beachillä. Kurvasin samaisen hostellin pihaan, josta reilu pari kuukautta sitten lähdin, ajatellen hostellimajoituksen eduiksi lukuisat uudet kontaktit potentiaalisiin autonostajiin. Seuraavina päivinä kävin jakamassa myynti-ilmoitukset pariin kymmeneen Bondin ja Sydneyn ehkä saastaisimman kaupunginosan, Kings Crossin, hostelliin. Yhteydenottoja jäin odottelemaan Bondille, alkukesän helteisten päivien täyttämän hiekkarannan maisemista nauttien. Pelkät shortsit jalassa tallusteleminen tuntui autossa hytistyjen öiden jälkeen uskomattoman hyvältä. Jonkinlaista aallokon tynkääkin oli liikenteessä ja sain Bronten aamupartioille seuraa mimmikaverinsa kanssa reissuun lähteneestä israelilaisesta Eladista, jonka kanssa tulimme muutenkin hyvin juttuun.
Koska puhelin ei alkanut pirisemään toivomallani tavalla, päätin siirtyä aktiivisempaan markkinointimetodiin ja ajelin päivittäin kauppaamaan autoa Kings Crossille, kadun varteen. Israelilaispariskunta oli myös kärryä (tosin halvempaa sellaista) vailla, joten heitin heidät kyydissäni automarkkinoille. Vastapalveluksena sain herkullista vaihtelua parin viimekuukauden aikana liiankin tutuksi tulleeseen nuudeli-tonnikala/ riisi-tonnikala/ pasta-tonnikala -dieettiin. Kadun varressa hengailu, niin turkasen pitkäveteistä kuin se olikin, oli omalla tavallaan myös hauskaa, kun automyynnin ohessa pystyi jakamaan kokemuksia kymmenien muiden reissuaan päättävien matkaajien kanssa.
Kolmen päivän patsastelemisen, sekä parin alakanttiin jääneen tarjouksen jälkeen sain jeepin myytyä nuorelle saksalaisjäbälle juurikin samalla hinnalla, kuin itse autosta maksoin (pois lukien muutama sata dollaria huoltokuluja ja ~tonni bensaa). Olin tyytyväinen tähän.
Omista virheistäni oppineena halusin maksun käteisenä, joka vaati tietenkin luottokorttirajojen venyttämistä tappiinsa ja aikaeron ansiosta yön yli odottelua. Jos kaikki kuitenkin menee kuin satukirjoissa, niin buukkaan vielä tänään lennon ja vuokra-auton Uuteen-Seelantiin torstaiksi tai perjantaiksi.
Uusi luku savolaisen seikkailuissa häämöttää.

PS ..ja näinhän kävi!
PPS Kuva on otettu tänä aamuna hostellihuoneeni ikkunasta. Sydneyä riepotteli kovan länsituulen nostattama hiekkamyrsky, jonka ansiosta koko kaupunki sai punaruskean hiekkapölykuorrutuksen.

Aussit pakettiin

Kuluneen viikon tapahtumat pähkinänkuoressa.
Päätin jatkaa etelärannan osuutta vielä sen verran, että ajelin muutaman sata kilometriä Warrnambooliin morjestamaan Lombokilla tapaamaani Jamesia. Päätös osoittautui hyväksi, kun raksahommia tekevä James tarjosi heti oven avauksella töitä niin pitkäksi aikaa, kun haluaisin Warrnamboolissa viettää. Lupauduin ainakin muutamaksi päiväksi. Hommana oli ison kesäasunnon suihkuhuoneen purkaminen uuden tilalta ja työkaluina vanhat tutut sorkkarauta ja leka. Tuntui, kuin olisi ollut taas 16-vuotiaana kesäduunissa ensimmäisiä omia rahoja tienaamassa. Eli ei lainkaan huono fiilis. Leka heilui, hiki lensi ja viikko meni yhdessä hujauksessa.
Viikonloppuna lähdettiin sitten Jamesin ja lasten kanssa leireilemään herran rantatontille keskelle hiekkadyynejä. Paikka oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Ilta kului rupatellessa niitä näitä ”puskatelevisiota” tuijotellen. Kengurut hyppivät dyyneillä ja emut juoksentelivat yön pimeydessä pitkin rantaa. Pojat pitivät myös pienimuotoisen rock-konsertin nuotion loimutessa.
Muutaman sata taalaa taskunpohjalla lähdin sitten ajelemaan kohti Sydneyä, tavoitteena kärryn myynti ja matkan jatkaminen kohti pitkän valkoisen pilven maata, Uutta-Seelantia.
Ennen myyntiä tarvitsin kuitenkin roadworthy-sertifikaatin, koska Jeeppi on Victorian osavaltion kilvissä. Olisihan se pitänyt arvata, etteivät autohuoltamot (edes toisella puolella maailmaa) toimi drive-in –periaatteella ja sertifikaattikatsastuksen saaminen samalle viikolle, saati samalle päivälle tuntui olevan todellakin kiven takana. Vihdoin onni potkaisi euroa Euroa nimisessä pikkukylässä, josta löytyi vähän vähemmän kiireinen huoltamo.
Kirjoittelen tätä huoltamon pihassa katsastusta odotellen.

Nyt vain sormet ristissä, että katsastus menisi läpi ja auton myynti jouhevasti.

Syyskuinen

Kevätaamu Australian Victoriassa, Bells beachillä, teki tuloaan ja John Seabear käänsi kylkeä Jeepin takakonttiin sullotun telttapatjansa päällä. Lämpötila oli tippunut yöllä taas lähemmäs nollaa ja auton ikkunoita peitti paksu huuru.
Aamuvoimistelusta käyneen autosta ulostautumisen jälkeen Seabear asteli tarkastamaan päivän aaltotilanteen. Vaikka Seabear ei ollut mielestään huonossa kunnossa, tuotti 30 metrin kävely tuskaa. Päivästä toiseen jatkuneesta, tuntikausien hyytävässä vedessä lillumisesta johtuen Seabearin jalkaterät olivat täynnä viheliään kipeitä paleltumavammoja. Ironista kyllä surffatessa tätä kipua ei ehtinyt tuntea.
Jalat olivat muutenkin melko murheellinen näky: pienet nirhaumat, jotka eivät ottaneet parantuakseen (todennäköisesti myös vedessä lillumisen ansiosta) olivat kuin tulivuoren kraattereita, joiden syvyyksistä paistoi punainen magma. Nirhaumat olivat suurimmaksi osaksi peräisin Cathedral Rock-nimiseltä surffispotilta. Paikka olisi Seabearin puolesta voitu nimetä uudelleen Cardinal Mistake Rockiksi.
Niin sanotusti päin persettä ajoitetun ulosmelonnan ansiosta John oli pyörinyt kymmenkunta metriä raastinrautamaisen kivikannen päällä, saaden nipin napin suojattua surffilautansa täystuholta. Jalkaterät ja toinen käsi saivat maksaa munauksen hinnan. Seabearin taidonnäytettä tässä vaiheessa vielä rannalta tarkkaillut kamu, Blizzard, oli jo ehtinyt miettiä pelastusoperaation mahdollisuutta raskaasti velloneesta merestä.

Poliiseistakaan Seabear ei ollut päässyt täysin eroon. Tosin Balin korruptiokyttien jälkeen aussipoliisit olivat silmiin pistävän reilun oloista porukkaa. Jos heidän kanssaan rupattelua ei nyt varsinaisesti odottanut, niin ei sitä juuri tarvinnut pelätäkään. Tämä tosin saattoi päteä vain seudulla, joka ei ollut niin suuressa reppureissaajien/autossanukkujapummien suosiossa. Olihan autossa nukkuminen edelleen laitonta, mutta ei se tuntunut sinivuokkoja juuri häiritsevän. Kunhan ”rikos” tapahtui vähän syrjemmässä, poissa mahdollisesti häiriintyvien sivullisten katseilta, asia kuitattiin muutenkin varsin tiheään viljellyllä sanaparrella; ”no worries”. Viimeinen sanailu virkavallan kanssa oli kulminoitunut enduroa harrastaneen kytän ihmettelyyn siitä, miten niin pienestä maasta, kuin Suomesta, voi tulla niin monta huippuhyvää enduro-, ralli- ja formulakuskia.

Muutama päivä takaperin aallot Bellsillä olivat olleet todella hyvän kokoisia ja jotakuinkin kaikki kylän miehet tuntuivat olevan vedessä kirpeästä aamusta huolimatta ennen töihin lähtöä (ne jotka eivät olleet ottaneet koko päivää vapaaksi). Tiivis pakka alkoi kuitenkin harveta nopeasti, kun lineupissa nähtiin uiskentelevan yksi Eteläisen Valtameren ihan oikea lokaali: parimetrinen Bronze Whaler – hai. Kävipä fisu hieraisemassa itseään vasten yhden onnekkaan jalkojakin, mutta ei tällä kertaa päättänyt ottaa maistiaisia.

Jyrkänteen reunalta Seabear katseli harmaasta taivaankannesta huolimatta upeaa näkymää.
Aallot tosin olivat tänään pieniä, ensimmäisen kerran yli viikkoon. Ehkä oli aika ottaa se muutaman päivän sairasloma ja antaa jalkojen parantua.

Mielikuvituksensa vanki

Sanovat, että ihminen on mielikuvituksensa vanki. Tämä sanonta on pyörinyt mielessäni erityisen tiuhaan viimeiset pari päivää. Jennin ja Pyryn lähdettyä takaisin Sydneyyn olen ollut ilman juttuseuraa ja lukemista. Päivät Bellsin parkkipaikalla ovat suoraan sanottuna olleet aavistuksen pitkäveteisiä. Olen pitäytynyt yhdessä surffissa per päivä ja vaikka sen pituus on ”klimatisoitumisen” ansiosta venynyt jo lähemmäs kolmea tuntia, on päivittäistä luppoaikaa jäänyt vielä riittävästi. Ja jos kelit Australiaan saapuessani olivat Suomen syksyä parhaimmillaan, niin nyt on sitten päästy siihen toiseen äärilaitaan. Vettä, tuulta ja kylmää piisaa päivästä toiseen.
Ainut asia, mitä ei ole tarvinnut kuvitella on ollut aaltojen koko. Juuri, kun eilen svelli näytti olevan hiipumassa, niin tänä aamuna saikin sitten ratsastella parin kolmen äijän korkuisilla aalloilla. (vähän riippuen äijästä;)

Kylmää kyytiä

Kun itärannikon heräämistä henkiin oli odoteltu viikon verran, oli aika todeta, etteivät innoissani odottamat ”South Coast Pipeline” ja ”Australian Mundaka” antaneet makeiden maisemien lisäksi juurikaan muuta viihdykettä.

Mutta muistatteko elokuvan Point Break – Myrskyn ratsastajat? Tarinan loppukohtauksessa Patrick Swayze ja Keany Reeves tulevat vastaanottamaan ”50:n vuoden myrskyä” Australian eteläosiin Bells beachille (mukamas). Nimensä syvästi surffauksen mytologiaan uurtanut paikka tervehti savolaista ropsauttamalla niskaan rivakan reakuuron, eikä lämpötilakaan ollut paljon kymmenen asteen yläpuolella. Hyytävä tuuli ujelsi ja tummat pilvet peittivät taivaan. Ja jos kylmä vesi nuorentaisi, olisi Indonesian polttavan auringon tuomat vuodet otettu hyvin nopeasti takaisin. Päällä oli kaikki autosta löytyneet neopreenit ja ensimmäisten kärvistelyjen jälkeen oli silti käytävä hakemassa märkäpukuun huppu varastomyymälän tyhjennysalesta.
Mutta onpahan ollut aaltojakin. Itärannan tuskaillessa aallottomuuden kourissa, etelässä ei paljon alle miehenkorkuisia maininkeja ole näkynyt!
Auringon noustessa ulkolämpötilat (minulle sisälämpötilat) ovat olleet viiden asteen hujakoilla, joten aivan kuudelta ei ole enää aamusurffille tullut lähdettyä. No, eipähän tuo aurinkokaan nouse täällä paljon ennen seitsemää ja sen lisäksi on pitänyt odotella, että verenkierto palaisi kaikkiin raajoihin.

Eilen alkoi sitten sellainen tuuli ja tuiverrus, että kutsu samoilla seuduilla matkustelevien Pyryn ja Jennin tuttavien taloon oli erittäin tervetullut. Tämä päivä tuli käytettyä ihan vain maisemakierrokseen, joka ei ollut lainkaan hassumpi vaihtoehto tuulen vihellellessä 30m/s lukemissa ja aallokon ollessa vaatimatonta 15-20 jalkaa. Kuvista voi päätellä mikä oli meininki.
Itäranta kärvistelee edelleen peilityynen meren äärellä.

Timpuri

Poikki ja pinoon sanoi mummo lumihangessa. Vai miten se sanonta meni… Mutta jottei mentäisi liian nopeasti asiaan, palataanpa ajassa puolitoista kuukautta taaksepäin ja viimeiseen surffipäivään Balilla. Meloimme Kimmon kanssa aamuhämärissä ulos aikaisemmista päivityksistä tuttuun Padang-Padangiin. Laskuvesi oli tällä kertaa kuitenkin melko pohjilla ja osa aalloista imaisi itsensä kirjaimellisesti kuivalle riutalle. Ahneuksissani lähdin sitten haastamaan yhtä näistä aalloista. Pesukone-efektin jälkeen kuohuista ponnahti keskeltä poikkinainen Peto. Liimautin osat yhteen Balilla ennen koneeseen nousua ja sain vielä toimivan pelin mukaani Ausseihin.
Kultarannikolla Peto sai sitten uusiseelantilaisen kaverini veljen toimesta uudet (omasta mielestäni) varsin räheät värit pohjaansa. Näistä väreistä ehdin nauttia kaksi viikkoa.
Tänään tyhjällä Werri beachillä, eteläisessä New South Walesissa ainoa edes etäisesti järkevän näköinen aalto oli jyrkälle hiekkasärkälle murtunut lyhyt, mutta hauskalta vaikuttanut tuubi. Rannalta käsin kohtalaisen helpolta vaikuttanut aalto osoittautui kuitenkin todella pirulliseksi saada kiinni. Pari kertaa lennettyäni lipan mukana en vieläkään uskonut hyvällä, vaan meloin edelleen särkän reunalle. Seuraava settiaalto oli edellisiä vielä aavistuksen isompi ja virheettömän näköinen. Peto lähti tuttuun tyyliinsä hyvin liikkeelle, nappasin laudan reunasta kiinni ja kaiken piti olla kohdallaan hyvään ”takakäden” tuubiin. Ennen kuin ehdin tajuta mikä meni vikaan, olin kuitenkin jo kiertoradalla. Pinnalla hiekkaa syljeskellessäni jouduin todistamaan murheellista näkyä: Peto kellui vaahdoissa brutaalisti kahteen osaan revittynä.
Kaikilla harrastuksilla on hintansa, mutta tätä kustannuserää en todella olisi kaivannut.
Edellisen liimauksen jäljiltä painonsa jo lähes tuplannut Peto oli kuitenkin tullut tiensä päähän.
Kävin katselemassa käytettyjä lautoja paikallisessa surffikaupassa ja lokaalin sheipparin luona, mutta mitään järkevää ei osunut kohdalle. Takaisin lähimpään kaupunkiin ajellessani päätin kuitenkin vielä pysähtyä vilkaisemaan, josko viereisen, varsin ihastuttavaksi osoittautuneen kylän lautaputiikissa olisi joku sopiva ”halko”. Ja kuinka ollakaan, putiikin second hand –hyllyssä komeili todella lähellä Peton mittoja ollut hyväkuntoinen JS. Kun hintakin oli varsin sopusuhtainen, oli kaupat tehty.
Uuden laudan logo on tällä kertaa valkoinen traktori, joten ensimmäisellä testiajolla edeltäjänsä tavoin varsin liukkaaksi menijäksi osoittautunut veijari sai nimekseen Belarus. Tarinan tämän nimen takana tietää ainakin koko Karhusen suku.

Kulkuri

Vaikka tämä elämä ei voi kestää, en voi väittää, ettenkö olisi nauttinut viimeisestä viikosta nelipyöräisessä kodissani. Vaikken kovin pitkälle ole vielä päässytkään Allun ja Even luo unohtuneiden tavaroiden ansiosta, on autossa asumisen vapaus kirjoittanut taas aivan mahtavia kokemuksia reissaajan lipastoon: tyhjältä rannalta katsottuja auringonnousuja Eteläisestä Tyynestämerestä, kokkailua kiloista oltermannia isomman täydenkuun valossa, huuhkajan kokoisia lepakoita väistellen ja tietenkin niitä aaltoja, isoja, pieniä, täydellisiä, keskivertoja ja hirvittäviä aaltoja.
Kaikki lokeroituna omille paikoilleen muistin sopukoihin.
Ja jotta näitä kokemuksia tulisi taas lisää myös jaettavaksi, matkani jatkuu nyt, ennen auringonlaskua ja kenguruiden aikaa, kohti eteläisen Australian tyrskyjä.
Lennox Head, pohjoinen New South Wales, Australia kuittaa.

PS Benkku, 4 päivää ja muutamat kivipesut siihen meni, mutta tänään sain vihdoin vähän auringonsuojaa Lennoxin pointilla. :)