Vinaka vakalevu

Fiji, 320 paratiisisaaren ryhmä Tyynen Valtameren keskellä oli vielä tähtitaivaan peittämä, kun Jake Seabear asteli nousuveden huuhtomalla, pehmeällä hiekalla kohti rantakallion suojaan louhittua venepoukamaa. Surffitaksi, eli yksi läheisen kylän viimeisiään vetelevistä kalastajaveneistä oli määrä tulla poimimaan Jake ja muutama muu onnekas viideltä kyytiinsä matkalle kohti kuuluisaa Cloudbreak-riuttaa. Vaikka ensimmäinen viikko Fijillä oli opettanut Jakelle ”Fiji-time” -käsitteen, jokin sain hänet uskomaan, että vene tulisi tänään ajallaan. Cloudbreak oli amerikkalaisomistuksessa olevan Tavarua-saaren yksityisomaisuutta, eikä saaren ulkopuolisia päästetty riutalle kuin kerran viikossa ja silloinkin vain ennakkoon anotun luvan kanssa.
Kaksi tuskaista tuntia myöhemmin hajoamispisteessä oleva vene vihdoin kurvasi satamaan. Viereisestä resortista kyytiin poimitulle australialaiselle Rickille ja venekuski Samille huomenet murahtaen Jake hyppäsi kyytiin. Rickin avatessa suunsa alkoi hymy palata Jakenkin naamalle. Eilinen venereissu, jonka Jake oli jättänyt väliin, oli ollut tapahtumia täynnä. Aalloille saavuttuaan Sam oli ajanut liian lähelle riuttaa ja isompi settiaalto oli pompannut näkyviin suoraan veneen edessä. Henkensä edestä aaltoa kohti kaasuttanut Sam oli lähellä ajaa parin jo veteen hypänneen surffarin yli. Viimeisellä sekunnilla aallon harjalle ehtinyt vene oli lähtenyt vertikaalilentoon tiputtaen kuskin lisäksi viimeiset kaksi kyydissä ollutta yli laidan. Tilanne oli lopulta kuitattu hyvillä nauruilla. Mutta sattumuksethan eivät tähän loppuneet. Lyhyen surffin jälkeen kyytiläiset olivat pyytäneet Samia ajamaan seuraavalle aallolle parempien olosuhteiden toivossa. Lyhyen merimatkan jälkeen Sam oli kuitenkin ilmoittanut bensan olevan niin vähissä, että heidän pitäisi oikaista suoraan riutan yli selviytyäkseen takaisin satamaan. Rick oli tuuminut, ettei tämä olisi iso ongelma kokeneelle venemiehelle. Sopivan aaltovälin odottamisen sijasta Sam oli kuitenkin kaasuttanut riutalle ilman sen kummempaa harkintaa. Suoraan veneen takana murtunut miehen korkuinen aalto oli heittänyt neljä viidestä kyytiläisestä veden varaan ja lähes upottanut koko veneen. Vettä puolillaan ollut paatti oli kuitenkin selvinnyt täpärästi riutan toiselle puolelle. Samin alkaessa äyskäröidä venettä tyhjäksi ainoana kyydissä säilyneenä Rick oli katsonut taakseen nähden muut lomailijat veden varassa yli sadan metrin päässä, aaltojen riepoteltavana. Näistä yksi, keski-ikäinen jenkki, oli jo käsi pystyssä ja naama valkoisena. Nopeasti kaksi surffilautaa mukaansa napannut entinen hengenpelastaja Rick oli onnistunut noutamaan kaikki neljä takaisin veneelle. Heille tämä oli ollut loman ensimmäinen matka riutalle, eikä yksikään ei ollut ilmaantunut satamaan enää tänä aamuna.
Äkisti tarinan kerronta kuitenkin päättyi ilkeän kuuloiseen rusahdukseen teipillä kasaan parsitusta moottorista. Siinä meni vaihteet.
Puolen tunnin hikisen melonnan jälkeen kolmikko oli takaisin rannalla. Cloudbreakille pääseminen vaikutti tässä vaiheessa etäiseltä unelmalta.
Puolen tunnin säätämisen jälkeen Samin pomo, iso ja vihainen läskimooses nimeltään Small Jon, sai paikalle varaveneen, joka kaasutti kohti Tavaruaa kyydissään kolme jännittynyttä surffaria. Saarelle saavuttaessa vastaanotto oli kuitenkin melko tyrmäävä. Kolmikko oli myöhästynyt Cloudbreakin veneestä ja toista kyytiä riutalle ei kuulemma tultaisi järjestämään. Oikeista naruista vetämisen ja oikean väristen seteleiden pinoamisen jälkeen kaverukset saivat kuitenkin järjestettyä venekyydin aallolle.
Aallot olivat vain tänään todella pieniä. Vain muutama vyötärön-hartian korkuinen maininki rullasi pitkin maailmankuulua korallikantta. Pari tuntia vedessä istuttuaan ja ummet lammet kanssasurffareille juteltuaan Seabear huomasi vedessä jotain mielenkiintoista. Vain muutaman metrin päässä vedestä törrötti kymmenisen senttiä korkea harmaa selkäevä. Puolimetrisellä riuttahain poikasella ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Naureskellen Jake totesi, kaiken olevan hyvin niin kauan, kun äitihai pysyy sopivalla etäisyydellä. Tovia myöhemmin jokin tökkäsi Jaken käteen. Tajutessaan yhden maailman myrkyllisimmän käärmeen, mustavalkoraidallisen merikäärmeen ollessa kietoutunut oikean käden ojentajansa ympärille Jake oli paskoa housuunsa. Tällaisen otuksen purema tappaisi karvaisimmankin merikoiran minuuteissa.
Matelijan hampaat ovat kuitenkin hyvin pienet, eikä kyseisen lajin käärmeet käyttäydy juuri koskaan aggressiivisesti.

Tunteja myöhemmin pulssin tasoituttua päivän kokemuksia oli hyvä purkaa jääkylmän Fiji Gold –oluen huuhtoessa janoista kurkkua. Tropiikin ilta oli lämmin ja auringonlasku puhdasta kultaa.

Savolaisen surffarin huomio: Fijillä on voimakas tarinankerrontakulttuuri ja hyvääkin kertomusta on joskus syytä värittää. Onko tämä tarina faktaa vai fiktiota, se jääköön lukijan harkinnan varaan.