Toinen kerta toden sanoo

Alkuviikko oli aaltojen puolesta minimaalista, joten päivät tuli kulutettua kalastellen ja Seashell-resortin pingispöytää kuluttaen. Varaus toiselle Cloudbreak surffille oli tehty jo Malolo-saaren Funky Fish resortissa asuessa ja vahvistus paikan saamisesta tuli myös ajallaan. Torstain kohdalla aaltokartatkin alkoivat näyttää lupaavalta ja suunnistin parina aamuna suoraan resortin edustalla sijainneelle Mini-Cloudbreak riutalle. Olosuhteet olivat lähellä optimaalisia, kun nousuveden ajankohtakin suosi aikaista herätystä. Torstaina olin ainoa surffari vesillä ja parin tunnin ja noin 50 aallon jälkeen oli aika suunnata aamupalalle.
Perjantaina sain houkuteltua mukaani yhden minun lisäkseni ainoista resortin vieraista, 700dollarin budjetilla kahden kuukauden reissulle lähteneestä kolmesta jenkkinuorukaisesta. Aallot olivat jotakuinkin maailmanluokkaa, eikä vedessä ollut meidän lisäksi ketään muita. Vislasimme ja hurrasimme toistemme suorituksille.

Sitten olikin vuorossa lauantai ja toinen ja todennäköisesti vähään aikaan myös viimeinen mahdollisuus päästä surffaamaan amerikkalaisresortin yksityisomistuksessa olevaa Cloudbreakiä.
Lähdin 30-vuotta surffitaksia ajaneen venekuski Amosin kanssa suuntaamaan kohti Tavarua-saarta hyvissä ajoin ennen määräaikaa. En tiedä onko taika minussa, Cloudbreakissä, vai molempien yhdistelmässä, mutta puolessa välissä matkaa veneen moottori alkoi yskähdellä uhkaavasti ja lopulta sammui kokonaan. Olimme myös puhelimen kantomatkan ulkopuolella, keskellä avointa merta, joten varaveneenkin saaminen paikalle näytti epätodennäköiseltä. Teinivuosien Fiat 127-ajoilta opituilla rassaustaidoilla sain kuitenkin kopan avaamisen jälkeen moottorin taas pyörimään. Puolitehoisella perätuupparilla pääsimme vihdoin Tavaruan rantahiekalle. Juoksin kysymään Waqalta (joka viime lauantaina oli hoitanut meille erillisen venekyydin riutalle), vieläkö ehtisin veneeseen. Vastaus oli, että ajan puolesta kyllä, mutta koska varaukseni oli ollut Funky Fishin alla, eikä Malolon veneessä ollut ketään kyseisestä resortista, oli paikkani annettu kyydissä tulleille ylimääräisille halukkaille. Voitte arvata millainen kiroilukonsertti syvällä sisimmässäni tämän johdosta alkoi. Sain kuitenkin pokan pidettyä ja lyhyen keskustelun jälkeen järjestettyä itselleni viimeisen jäljellä olleen paikan veneestä. Vähän minun jälkeeni kaksi saarelle saapunutta ja etukäteen paikan varannutta jenkkiä jäivät rannalle ruikuttamaan. Jos olisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, minä olisin ollut heidän housuissaan!
Oli miten oli, tällä kertaa onni suosi savolaista ja suunnistimme Tavarua V veneellä taas kohti Malolo-passagen eteläreunaa. Pomppuisen kyydin lähestyessä loppuaan alkoivat kyytiläisten naamat vääntyä virneeseen ja setin murtuminen sain aikaan kollektiivisen vislaus/huokaus konsertin. Cloudbreak näytti siltä, miltä jokainen kyytiläinen sen kuvitteli näyttävän. Reippaan kokoiset vesiseinät pauhasivat korallikannen päällä kunnioitettavalla voimalla.
Kolmen tunnin sessari oli lähellä loppuaan ja olin saanut monta todella mahtavaa aaltoa. Hengenpelastajan jetti keräili jo porukkaa pois vedestä, kun näimme seuraavan setin lähestyvän. Vanha tuttu kaava; ensin settiä vastaan, nopeasti ympäri, lyhyt ”kasit kurkkuun”-spurtti ja sain napattua toisen settiaalloista. Seinä oli reippaasti miehen korkuinen ja lipan reuna savusi tuulessa. Sain aikaa muutamaan vauhtipumppaukseen, jonka jälkeen sukelsin aallon sisuksiin. Olin täydellisessä kohdassa, ylhäällä aallon seinällä ja vauhtia oli paljon. Tunneli tuntui jatkuvan loputtomasti kiitäessäni kohti edessä näkynyttä auringonvaloa. Lopulta aallon sisältä puhaltanut vaahtopallo kuitenkin nielaisi minut ja jäin pesukone-efektiin. Todellisuudessa tuubi tuskin kesti muutamaa sekuntia pidempään, mutta ne sekunnit olivat pitkiä.
Vaikken löytänytkään tietäni ulos, oli fiilis mahtava kun meloin takaisin veneelle.
Cloudbreak oli tarjoillut minulle hyvän siivun parhaista antimistaan.