Indojen viimeinen

Viisi kuukautta Indonesian aurinkoa ja turkooseja aaltoja on tänään osaltani ohi. Lähes puoli vuotta on mennyt yhdessä silmän räpäyksessä. Toisaalta jos kaikkea tapahtunutta alkaa käydä mielessään läpi, tuntuu se pieneltä ikuisuudelta.
Huomisaamuna pitäisi herätä talvisesta Sydneystä ja edessä on taas aivan uusi seikkailu. Viimeisten päivien tuskaani ja tyttökaverin ikävöimistä on helpottanut Bukitin majapaikkaan saapuneet suomalaiset kaverit.
Päivät ovat Leenan lähdön jälkeen menneet aikalailla vanhalla kaavalla: surffia, surffia ja vähän lisää surffia. Aallokkokin antoi vielä sopivasti viimeisen sykäyksen ja pääsin käymään muutamaan otteeseen Padang-Padangin tunnelissa. Aivan yhtä unelmallista se ei enää kuitenkaan ollut, kuin ensimmäisillä kerroilla, sillä täällä alkaa turistisesonki olla nyt huipussaan ja vesillä on sakkia varmasti enemmän, kuin Saipan pelissä. Aaltojen saaminen oli todellakin työn ja tuskan takana.

Valmistautumista Australiaan lähtöön voisi kuvailla ehkä parhaiten vanhalla sanonnalla ”soitellen sotaan”. Sen verran alkaa ehkä kuitenkin selvitä, että jossain vaiheessa todennäköisesti ostan auton paikasta toiseen liikkumista helpottaakseni. Viimeisen hetken suunnitelmamuutoksiin saattaa myös kuulua Sydneystä lentojen ostaminen Melbourneen ja siitä seikkaileminen katsastamaan Etelä-Aussien talvisia rantoja. Melbournesta voisin sitten mahdollisesti lentää suoraan Brisbaneen ja ostaa auton sieltä. Koska kaikki on kuitenkin vielä tässä vaiheessa auki, kuin juhannusöisen tilastomerkinnän sepalus, ei mitään suunnitelmia kannata pitää kiveen kirjoitettuina. Ne tulevat kyllä selviämään seuraavan parin kuukauden aikana.
Ja onhan tässä vielä tämäkin päivä aikaa!

Bloody Bagus!

Nusa Tenggaran road trip on sitten saatu onnellisesti päätökseen! Vajaassa kuukaudessa tuli mopoiltua enemmän, kuin keskiverto ammattikoululainen koko teini-ikänsä aikana ja Leena voisi todennäköisesti tältä istumalta tulla voittamaan trial-mopoilun Suomen mestaruuden.
Niin monta tarinaa reissun reissusta jäi, että niiden tilittäminen tässä olisi varmasti kaikkien kannalta aika puuduttavaa. Pitäydytään siis vain matkan satunnaisissa käänteissä.

Loppuhuipennus swellin osaltakin saatiin ja se nautittiin Lakey Peakillä, joka tosin karkasi aallokon suurentuessa surfikelvottomaan kuntoon. Onneksi syvemmältä lahdesta löytyi riuttoja, jotka pystyivät muodostamaan vielä surffailtavia maininkeja.

Juhannusta juhlistettiin Lombokin Kutalla sytyttämällä nuotio ”autiolle” rannalle upean tähtitaivaan alle. Ilta sai kuitenkin melkoisen antikliimaksin, kun yön pimeydestä hiippaili kusipäinen rosmo, nappasi Leenan laukun ja häipyi takaisin pimeyteen. Laukun mukana menivät molempien kamerat, Leenan puhelin ja tietenkin koko reissun valokuvat. Olin onneksi siirtänyt juuri samana aamuna kuvat omalta (uudelta) kameraltani tietokoneelle, joten edes ne jäivät talteen.

Kutalta Lembarin satamaan ajoimme sellaista rallireittiä, ettei sitä usko ellei itse näe. Välillä piti vain pysähtyä nauramaan ja ihmettelemään, että missä se TIE on? Yhtään valokuvaa tästä pätkästä ei tietenkään ole todisteena, mutta uskon, että uskotte jos sanon sen olleen huonokuntoisin tie, mitä olen koskaan missään nähnyt. Ja se tie oli 70 kilometriä pitkä. Sinä yönä tuli nukuttua mahallaan. Maisemat tältä reitiltä olivat kuitenkin myös tajuttomat, joten leukojen loksahtelu ei ollut ainoastaan jatkuvan röykytyksen ansiota.

Balille saapuminenkin tuntui jo jonkinlaiselta helpotukselta pitkän matkan jälkeen. Bukitille oli hyvä palata nauttimaan viimeisistä päivistä Indonesian lämmössä.

Kääntöpaikalla

Terveiset Floresilta! Tutkimusmatka syvälle Indonesian viidakkoihin on nyt saavuttanut itäisimmän kolkkansa, kun saavuimme eilen yllättävän monsuunisateen saattelemana Labuhanbajon satamaan. Surffilauta oli jo jäänyt pois matkasta Sumbawan puolella Lakey Peakillä ja mopotkin laitettiin säilytykseen Sapen satamassa ennen laivaan nousua.

Vaikka sisäinen surffarini on lähes varma, että kymmenistä pienistä saarista koostuvan Komodon kansallispuiston alueelta olisi löydettävissä ehkä koko maailman paras vielä surffaamaton aalto, ei tämän pysäkin tarkoituksena ole ratsastaa aaltojen harjalla, vaan kurkistaa niiden alapuoliseen elämään.
Kansallispuiston alueen voimakkaat ja viileät virtaukset ovat omiaan tuomaan veteen paljon planktonia, jonka ansiosta alueelta pitäisi löytyä myös runsaasti kaikenkokoisia fisuja. Tämänpäiväisen snorkkeloinnin kruunasi jo puolitoista metriä pitkä ja metrin korkuinen jötkäle! Katsotaan mitä huomisen päiväreissu kansallispuistossa tuo tullessaan.

Sumbawan läpi suhaaminen alkoi osaltamme laskeutumisella Marsiin, eli Labuhan Tanon satamaan. Maisema oli tosiaankin kuin Marsista (ei siinä, ettäkö olisin Marsissa käynyt). Kallioiset pienet kukkulat kohosivat punaruskeasta ja rutikuivasta maasta. Ensimmäisen pysäkkimme oli likainen ja pölyinen kaivoskaupunki Maluk. Kaivoksen tuoman rahan ansiosta rotanloukun tasoiset majapaikat olivat tietenkin kohtuuttomissa hinnoissa ja kun pienentymään päin olleessa swellissäkään ei ollut enää riittävästi mehua herättämään kaupungin edustan aaltoja, päätimme pitää pysäkin lyhyenä.
Seuraavana aamuna ajelimme surffaamaan Yo-yo’s nimistä aaltoa Malukin eteläpuolelle. Enemmän avomerelle osoittava jojon ranta tarjosi vielä mukavan kokoista maininkia. Samaisena päivänä siirsimme leirimme Scar Reef nimiselle paratiisirannalle, johon olin aikanaan satelliittikuvien perusteella merkinnyt aallon nimeltä ”epic sumbawa left”. Swelli oli aivan liian pientä herättämään arpiriuttaa henkiin, mutta turhaksi pysäkki ei jäänyt: arpiriutan majapaikasta löytyivät nimittäin reissun ehkä parhaat sapuskat! Tarvinneeko edes mainita, ettei aterioiden hintakaan päätä huimannut.
Matkanteko Sumbawan itäosiin ja Lakey Peakille aloitettiin välietapilla Sumbawa Besariin (pääkaupunki) ja sieltä seuraavana päivänä infernaalisella 230 kilometrin ja 7 tunnin (!) köröttelyllä itse määränpäähän. Vaikka tie oli ajoittain maisemien puolesta sanoinkuvaamattoman upeaa, ja myös hyväkuntoista kenen tahansa moottoripyöräilijän unelmatietä, mahtui matkalle myös osuuksia, jotka vain haluasi pyyhkiä mahdollisimman nopeasti pois (pers-)lihasmuistista.
Swellin vain pienentyessä pienentymistään Lakey Peak oli paikalle saapuessamme nimensä mukaisesti järvi. Löysimme vedestä kuitenkin sen verran ryppyjä, että Leena sai nauttia pari päivää elämänsä parhaista aalloista!

Takaisintulomatkalle on myös varattu aikaa muutaman päivän pysähdyksiin ja jos aaltoennusteet käyvät toteen, saattaisi ekskursiolle olla luvassa arvoisensa loppuhuipennus!

Perse repesi

Road tripin alusta on sekä hyvää, että huonoa uutista. Aloitetaan jonkun suuren ajattelijan oppien mukaan niistä huonommista.
Ensimmäinen pysäkkimme Lombokilla oli yksi maailman parhaimmiksi tituleeratuista aalloista ja ehkä jokaisen oikea jalka edellä surffaavan märkä uni, Desert Point. Ainoa miinuspuoli Bango-Bangossa tai Desert Pointissa on se, ettei aalto toimi kovinkaan monena päivänä vuodesta. Kun saavuimme juurikaan liioittelematta endurokuljettajan verran mopoilutaitoja vaatineen soratien päähän Desert Pointiin viikko sitten torstai-iltana, oli yksi niistä useammista päivistä. Menin silti vesille vielä juuri ennen auringonlaskua, vaikka aallot olivat todella marginaalisen kokoisia. Tämä oli mahdollisesti hyvä ratkaisu, sillä edellisessä postauksessakin mainittu vatsanpohjaa kutkuttava tunne legitimisoitui yön aikana helvetilliseksi balibellyksi. Lääkelaukussa ei tietenkään ollut jäljellä kuin muutama hassu imodiumi (suolen tukkijalääke), joten peli oli jotakuinkin menetetty. Perjantaiaamu valkeni osaltani paskahuusista tuijottaen, kuinka parikymmentä minua onnekkaampaa tyyppiä napsi täydellisiä ja pitkiä tuubeja vain muutaman kymmenen metrin päässä.
Saatuani suoleeni jonkinlaisen tulpan naapuribambumajan brasseilta haalituilla imodiumeilla (iso kiitos heille), käänsimme mopojen keulat takaisin ihmisten ilmoille. Mataramin (Lombokin pääkaupunki) apteekista löytyi onneksi hyvin roppeja yhden vatsataudin nujertamiseksi.
Koska olin kuitenkin sen verran heikkona, etten todennäköisesti olisi surffaamassa ainakaan pariin päivään, päätimme ottaa uudeksi suunnaksi Sengiggin turismokylän. Sieltä käsin Leenan olisi mahdollisuus tehdä haluamansa sukellusretki Gileille.
Mataramista saadut myrkyt alkoivat potkimaan sen verran hyvin, että pystyin jo sunnuntaina hyppäämään mukaan ”sukellusveneeseen”. Minä keskityin snorklaamaan dynamiittikalastuksen ansiosta valitettavan kuolleilla riutoilla Leenan katsellessa maisemia hieman syvemmältä. Vaikka korallit olivatkin pääosin surullisen näköistä katseltavaa, riitti värikkäissä merenelävissä silti ihmeteltävää. Pääsin sukeltamaan kilpikonnan vierellä ja katselemaan parimetrisen muraatin hampaita riittävän turvavälin päästä.
Sengiggin jälkeen otimme suunnaksi ”sen toisen Kutan” ja myönnettävä on, että fiilis tähänastisen reissuni lempipaikkaan palatessa oli kohdallaan. Maisemat ovat edelleen kuin satukirjasta, vesissä ei ole ruuhkaa ja aallot riittävän lähellä täydellisiä. Myös Leena on nauttinut etelärannan hiljaisesta tunnelmasta, joten mikäs täällä on ollessa.
Paljon on vielä kuitenkin nähtävää ja jo tällä hetkellä mopon keula osoittaa kohti uusia seikkailuja.
Parin päivän päästä olisi tarkoitus olla tiheiden ja tutkimattomien viidakkojen keskellä Sumbawalla!





Bahasa indonesia – suomi osa 2
mebel – huonekalut
khusus - pisuaari