Timpuri

Poikki ja pinoon sanoi mummo lumihangessa. Vai miten se sanonta meni… Mutta jottei mentäisi liian nopeasti asiaan, palataanpa ajassa puolitoista kuukautta taaksepäin ja viimeiseen surffipäivään Balilla. Meloimme Kimmon kanssa aamuhämärissä ulos aikaisemmista päivityksistä tuttuun Padang-Padangiin. Laskuvesi oli tällä kertaa kuitenkin melko pohjilla ja osa aalloista imaisi itsensä kirjaimellisesti kuivalle riutalle. Ahneuksissani lähdin sitten haastamaan yhtä näistä aalloista. Pesukone-efektin jälkeen kuohuista ponnahti keskeltä poikkinainen Peto. Liimautin osat yhteen Balilla ennen koneeseen nousua ja sain vielä toimivan pelin mukaani Ausseihin.
Kultarannikolla Peto sai sitten uusiseelantilaisen kaverini veljen toimesta uudet (omasta mielestäni) varsin räheät värit pohjaansa. Näistä väreistä ehdin nauttia kaksi viikkoa.
Tänään tyhjällä Werri beachillä, eteläisessä New South Walesissa ainoa edes etäisesti järkevän näköinen aalto oli jyrkälle hiekkasärkälle murtunut lyhyt, mutta hauskalta vaikuttanut tuubi. Rannalta käsin kohtalaisen helpolta vaikuttanut aalto osoittautui kuitenkin todella pirulliseksi saada kiinni. Pari kertaa lennettyäni lipan mukana en vieläkään uskonut hyvällä, vaan meloin edelleen särkän reunalle. Seuraava settiaalto oli edellisiä vielä aavistuksen isompi ja virheettömän näköinen. Peto lähti tuttuun tyyliinsä hyvin liikkeelle, nappasin laudan reunasta kiinni ja kaiken piti olla kohdallaan hyvään ”takakäden” tuubiin. Ennen kuin ehdin tajuta mikä meni vikaan, olin kuitenkin jo kiertoradalla. Pinnalla hiekkaa syljeskellessäni jouduin todistamaan murheellista näkyä: Peto kellui vaahdoissa brutaalisti kahteen osaan revittynä.
Kaikilla harrastuksilla on hintansa, mutta tätä kustannuserää en todella olisi kaivannut.
Edellisen liimauksen jäljiltä painonsa jo lähes tuplannut Peto oli kuitenkin tullut tiensä päähän.
Kävin katselemassa käytettyjä lautoja paikallisessa surffikaupassa ja lokaalin sheipparin luona, mutta mitään järkevää ei osunut kohdalle. Takaisin lähimpään kaupunkiin ajellessani päätin kuitenkin vielä pysähtyä vilkaisemaan, josko viereisen, varsin ihastuttavaksi osoittautuneen kylän lautaputiikissa olisi joku sopiva ”halko”. Ja kuinka ollakaan, putiikin second hand –hyllyssä komeili todella lähellä Peton mittoja ollut hyväkuntoinen JS. Kun hintakin oli varsin sopusuhtainen, oli kaupat tehty.
Uuden laudan logo on tällä kertaa valkoinen traktori, joten ensimmäisellä testiajolla edeltäjänsä tavoin varsin liukkaaksi menijäksi osoittautunut veijari sai nimekseen Belarus. Tarinan tämän nimen takana tietää ainakin koko Karhusen suku.