Lähettäkää villasukat

Ensimmäinen viikko Uudessa-Seelannissa on takana ja jos tämä on pitkän valkoisen pilven maa, niin se pitkä valkoinen pilvi on kyllä tehnyt itsensä harvinaisen tutuksi.

Christchurchiin (kiesus mikä nimihirviö kaupungiksi ;) laskeutuessa lumihuippuisista vuorista ei näkynyt merkkiäkään ja taivas sylki niskaan jotain veden ja lumisateen väliltä. Onneksi tuli käytyä ”klimatisoitumassa” eteläisessä Australiassa. Ensimmäinen pysäkki auton poimimisen jälkeen oli kirpputori, josta mukaan lähti sylin täydeltä lämmintä vaatetta.
Isot kiitokset Rumonille, jonka ansiosta minulla oli eteläsaarella muutama yöpaikka tiedossa. Koska Australian etappi venyi hieman suunniteltua pidemmäksi jäi näistä yöpaikoista nauttiminen vain harmillisen pikaiseksi.
Kaahasin kaatosateisessa kelissä surffispotit läpi Chch:sta Dunediniin, saaden muutamia hauskoja aaltoja syrjäisillä, vain pingviinien kansoittamilla rannoilla. Dunedinistä puikkasin sisämaahan ja katsastin alpit. Vuorilla jopa aurinkokin alkoi näyttäytyä. Käväisin haukkomassa henkeä Fox Glacierillä ja tsekittelin länsirannan surffimahdollisuuksia muutaman sadan kilometrin verran ilman kaksista tulosta. Westportista luukutin takaisin itärannalle, jossa sain vielä tänään aamulla muutaman pienen, mutta hauskan aallon Kaikourassa ennen lauttaan nousemista.
Nyt on siis nokka jo kohti pohjoissaaren aaltoja ja ihmeitä.
Vaikka säälittävän lyhyen eteläsaaren visiittini aikana keli oli suurimmaksi melkoisen kurja, on silti myönnettävä, että kyllä ne Peter Jacksonin Taru Sormusten Herrasta –trilogian maisemat ovat ihan oikeasti totta. Ja uusiseelantilaiset ovat todella vieraanvaraista porukkaa!

Suurkaupungin sykettä

El Jefe läpäisi katsastuksen heittämällä ja 8 tunnin puikotuksen jälkeen, myöhään tiistai-iltana olinkin jo takaisin Bondi beachillä. Kurvasin samaisen hostellin pihaan, josta reilu pari kuukautta sitten lähdin, ajatellen hostellimajoituksen eduiksi lukuisat uudet kontaktit potentiaalisiin autonostajiin. Seuraavina päivinä kävin jakamassa myynti-ilmoitukset pariin kymmeneen Bondin ja Sydneyn ehkä saastaisimman kaupunginosan, Kings Crossin, hostelliin. Yhteydenottoja jäin odottelemaan Bondille, alkukesän helteisten päivien täyttämän hiekkarannan maisemista nauttien. Pelkät shortsit jalassa tallusteleminen tuntui autossa hytistyjen öiden jälkeen uskomattoman hyvältä. Jonkinlaista aallokon tynkääkin oli liikenteessä ja sain Bronten aamupartioille seuraa mimmikaverinsa kanssa reissuun lähteneestä israelilaisesta Eladista, jonka kanssa tulimme muutenkin hyvin juttuun.
Koska puhelin ei alkanut pirisemään toivomallani tavalla, päätin siirtyä aktiivisempaan markkinointimetodiin ja ajelin päivittäin kauppaamaan autoa Kings Crossille, kadun varteen. Israelilaispariskunta oli myös kärryä (tosin halvempaa sellaista) vailla, joten heitin heidät kyydissäni automarkkinoille. Vastapalveluksena sain herkullista vaihtelua parin viimekuukauden aikana liiankin tutuksi tulleeseen nuudeli-tonnikala/ riisi-tonnikala/ pasta-tonnikala -dieettiin. Kadun varressa hengailu, niin turkasen pitkäveteistä kuin se olikin, oli omalla tavallaan myös hauskaa, kun automyynnin ohessa pystyi jakamaan kokemuksia kymmenien muiden reissuaan päättävien matkaajien kanssa.
Kolmen päivän patsastelemisen, sekä parin alakanttiin jääneen tarjouksen jälkeen sain jeepin myytyä nuorelle saksalaisjäbälle juurikin samalla hinnalla, kuin itse autosta maksoin (pois lukien muutama sata dollaria huoltokuluja ja ~tonni bensaa). Olin tyytyväinen tähän.
Omista virheistäni oppineena halusin maksun käteisenä, joka vaati tietenkin luottokorttirajojen venyttämistä tappiinsa ja aikaeron ansiosta yön yli odottelua. Jos kaikki kuitenkin menee kuin satukirjoissa, niin buukkaan vielä tänään lennon ja vuokra-auton Uuteen-Seelantiin torstaiksi tai perjantaiksi.
Uusi luku savolaisen seikkailuissa häämöttää.

PS ..ja näinhän kävi!
PPS Kuva on otettu tänä aamuna hostellihuoneeni ikkunasta. Sydneyä riepotteli kovan länsituulen nostattama hiekkamyrsky, jonka ansiosta koko kaupunki sai punaruskean hiekkapölykuorrutuksen.

Aussit pakettiin

Kuluneen viikon tapahtumat pähkinänkuoressa.
Päätin jatkaa etelärannan osuutta vielä sen verran, että ajelin muutaman sata kilometriä Warrnambooliin morjestamaan Lombokilla tapaamaani Jamesia. Päätös osoittautui hyväksi, kun raksahommia tekevä James tarjosi heti oven avauksella töitä niin pitkäksi aikaa, kun haluaisin Warrnamboolissa viettää. Lupauduin ainakin muutamaksi päiväksi. Hommana oli ison kesäasunnon suihkuhuoneen purkaminen uuden tilalta ja työkaluina vanhat tutut sorkkarauta ja leka. Tuntui, kuin olisi ollut taas 16-vuotiaana kesäduunissa ensimmäisiä omia rahoja tienaamassa. Eli ei lainkaan huono fiilis. Leka heilui, hiki lensi ja viikko meni yhdessä hujauksessa.
Viikonloppuna lähdettiin sitten Jamesin ja lasten kanssa leireilemään herran rantatontille keskelle hiekkadyynejä. Paikka oli kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Ilta kului rupatellessa niitä näitä ”puskatelevisiota” tuijotellen. Kengurut hyppivät dyyneillä ja emut juoksentelivat yön pimeydessä pitkin rantaa. Pojat pitivät myös pienimuotoisen rock-konsertin nuotion loimutessa.
Muutaman sata taalaa taskunpohjalla lähdin sitten ajelemaan kohti Sydneyä, tavoitteena kärryn myynti ja matkan jatkaminen kohti pitkän valkoisen pilven maata, Uutta-Seelantia.
Ennen myyntiä tarvitsin kuitenkin roadworthy-sertifikaatin, koska Jeeppi on Victorian osavaltion kilvissä. Olisihan se pitänyt arvata, etteivät autohuoltamot (edes toisella puolella maailmaa) toimi drive-in –periaatteella ja sertifikaattikatsastuksen saaminen samalle viikolle, saati samalle päivälle tuntui olevan todellakin kiven takana. Vihdoin onni potkaisi euroa Euroa nimisessä pikkukylässä, josta löytyi vähän vähemmän kiireinen huoltamo.
Kirjoittelen tätä huoltamon pihassa katsastusta odotellen.

Nyt vain sormet ristissä, että katsastus menisi läpi ja auton myynti jouhevasti.

Syyskuinen

Kevätaamu Australian Victoriassa, Bells beachillä, teki tuloaan ja John Seabear käänsi kylkeä Jeepin takakonttiin sullotun telttapatjansa päällä. Lämpötila oli tippunut yöllä taas lähemmäs nollaa ja auton ikkunoita peitti paksu huuru.
Aamuvoimistelusta käyneen autosta ulostautumisen jälkeen Seabear asteli tarkastamaan päivän aaltotilanteen. Vaikka Seabear ei ollut mielestään huonossa kunnossa, tuotti 30 metrin kävely tuskaa. Päivästä toiseen jatkuneesta, tuntikausien hyytävässä vedessä lillumisesta johtuen Seabearin jalkaterät olivat täynnä viheliään kipeitä paleltumavammoja. Ironista kyllä surffatessa tätä kipua ei ehtinyt tuntea.
Jalat olivat muutenkin melko murheellinen näky: pienet nirhaumat, jotka eivät ottaneet parantuakseen (todennäköisesti myös vedessä lillumisen ansiosta) olivat kuin tulivuoren kraattereita, joiden syvyyksistä paistoi punainen magma. Nirhaumat olivat suurimmaksi osaksi peräisin Cathedral Rock-nimiseltä surffispotilta. Paikka olisi Seabearin puolesta voitu nimetä uudelleen Cardinal Mistake Rockiksi.
Niin sanotusti päin persettä ajoitetun ulosmelonnan ansiosta John oli pyörinyt kymmenkunta metriä raastinrautamaisen kivikannen päällä, saaden nipin napin suojattua surffilautansa täystuholta. Jalkaterät ja toinen käsi saivat maksaa munauksen hinnan. Seabearin taidonnäytettä tässä vaiheessa vielä rannalta tarkkaillut kamu, Blizzard, oli jo ehtinyt miettiä pelastusoperaation mahdollisuutta raskaasti velloneesta merestä.

Poliiseistakaan Seabear ei ollut päässyt täysin eroon. Tosin Balin korruptiokyttien jälkeen aussipoliisit olivat silmiin pistävän reilun oloista porukkaa. Jos heidän kanssaan rupattelua ei nyt varsinaisesti odottanut, niin ei sitä juuri tarvinnut pelätäkään. Tämä tosin saattoi päteä vain seudulla, joka ei ollut niin suuressa reppureissaajien/autossanukkujapummien suosiossa. Olihan autossa nukkuminen edelleen laitonta, mutta ei se tuntunut sinivuokkoja juuri häiritsevän. Kunhan ”rikos” tapahtui vähän syrjemmässä, poissa mahdollisesti häiriintyvien sivullisten katseilta, asia kuitattiin muutenkin varsin tiheään viljellyllä sanaparrella; ”no worries”. Viimeinen sanailu virkavallan kanssa oli kulminoitunut enduroa harrastaneen kytän ihmettelyyn siitä, miten niin pienestä maasta, kuin Suomesta, voi tulla niin monta huippuhyvää enduro-, ralli- ja formulakuskia.

Muutama päivä takaperin aallot Bellsillä olivat olleet todella hyvän kokoisia ja jotakuinkin kaikki kylän miehet tuntuivat olevan vedessä kirpeästä aamusta huolimatta ennen töihin lähtöä (ne jotka eivät olleet ottaneet koko päivää vapaaksi). Tiivis pakka alkoi kuitenkin harveta nopeasti, kun lineupissa nähtiin uiskentelevan yksi Eteläisen Valtameren ihan oikea lokaali: parimetrinen Bronze Whaler – hai. Kävipä fisu hieraisemassa itseään vasten yhden onnekkaan jalkojakin, mutta ei tällä kertaa päättänyt ottaa maistiaisia.

Jyrkänteen reunalta Seabear katseli harmaasta taivaankannesta huolimatta upeaa näkymää.
Aallot tosin olivat tänään pieniä, ensimmäisen kerran yli viikkoon. Ehkä oli aika ottaa se muutaman päivän sairasloma ja antaa jalkojen parantua.