Mielikuvituksensa vanki

Sanovat, että ihminen on mielikuvituksensa vanki. Tämä sanonta on pyörinyt mielessäni erityisen tiuhaan viimeiset pari päivää. Jennin ja Pyryn lähdettyä takaisin Sydneyyn olen ollut ilman juttuseuraa ja lukemista. Päivät Bellsin parkkipaikalla ovat suoraan sanottuna olleet aavistuksen pitkäveteisiä. Olen pitäytynyt yhdessä surffissa per päivä ja vaikka sen pituus on ”klimatisoitumisen” ansiosta venynyt jo lähemmäs kolmea tuntia, on päivittäistä luppoaikaa jäänyt vielä riittävästi. Ja jos kelit Australiaan saapuessani olivat Suomen syksyä parhaimmillaan, niin nyt on sitten päästy siihen toiseen äärilaitaan. Vettä, tuulta ja kylmää piisaa päivästä toiseen.
Ainut asia, mitä ei ole tarvinnut kuvitella on ollut aaltojen koko. Juuri, kun eilen svelli näytti olevan hiipumassa, niin tänä aamuna saikin sitten ratsastella parin kolmen äijän korkuisilla aalloilla. (vähän riippuen äijästä;)

Kylmää kyytiä

Kun itärannikon heräämistä henkiin oli odoteltu viikon verran, oli aika todeta, etteivät innoissani odottamat ”South Coast Pipeline” ja ”Australian Mundaka” antaneet makeiden maisemien lisäksi juurikaan muuta viihdykettä.

Mutta muistatteko elokuvan Point Break – Myrskyn ratsastajat? Tarinan loppukohtauksessa Patrick Swayze ja Keany Reeves tulevat vastaanottamaan ”50:n vuoden myrskyä” Australian eteläosiin Bells beachille (mukamas). Nimensä syvästi surffauksen mytologiaan uurtanut paikka tervehti savolaista ropsauttamalla niskaan rivakan reakuuron, eikä lämpötilakaan ollut paljon kymmenen asteen yläpuolella. Hyytävä tuuli ujelsi ja tummat pilvet peittivät taivaan. Ja jos kylmä vesi nuorentaisi, olisi Indonesian polttavan auringon tuomat vuodet otettu hyvin nopeasti takaisin. Päällä oli kaikki autosta löytyneet neopreenit ja ensimmäisten kärvistelyjen jälkeen oli silti käytävä hakemassa märkäpukuun huppu varastomyymälän tyhjennysalesta.
Mutta onpahan ollut aaltojakin. Itärannan tuskaillessa aallottomuuden kourissa, etelässä ei paljon alle miehenkorkuisia maininkeja ole näkynyt!
Auringon noustessa ulkolämpötilat (minulle sisälämpötilat) ovat olleet viiden asteen hujakoilla, joten aivan kuudelta ei ole enää aamusurffille tullut lähdettyä. No, eipähän tuo aurinkokaan nouse täällä paljon ennen seitsemää ja sen lisäksi on pitänyt odotella, että verenkierto palaisi kaikkiin raajoihin.

Eilen alkoi sitten sellainen tuuli ja tuiverrus, että kutsu samoilla seuduilla matkustelevien Pyryn ja Jennin tuttavien taloon oli erittäin tervetullut. Tämä päivä tuli käytettyä ihan vain maisemakierrokseen, joka ei ollut lainkaan hassumpi vaihtoehto tuulen vihellellessä 30m/s lukemissa ja aallokon ollessa vaatimatonta 15-20 jalkaa. Kuvista voi päätellä mikä oli meininki.
Itäranta kärvistelee edelleen peilityynen meren äärellä.

Timpuri

Poikki ja pinoon sanoi mummo lumihangessa. Vai miten se sanonta meni… Mutta jottei mentäisi liian nopeasti asiaan, palataanpa ajassa puolitoista kuukautta taaksepäin ja viimeiseen surffipäivään Balilla. Meloimme Kimmon kanssa aamuhämärissä ulos aikaisemmista päivityksistä tuttuun Padang-Padangiin. Laskuvesi oli tällä kertaa kuitenkin melko pohjilla ja osa aalloista imaisi itsensä kirjaimellisesti kuivalle riutalle. Ahneuksissani lähdin sitten haastamaan yhtä näistä aalloista. Pesukone-efektin jälkeen kuohuista ponnahti keskeltä poikkinainen Peto. Liimautin osat yhteen Balilla ennen koneeseen nousua ja sain vielä toimivan pelin mukaani Ausseihin.
Kultarannikolla Peto sai sitten uusiseelantilaisen kaverini veljen toimesta uudet (omasta mielestäni) varsin räheät värit pohjaansa. Näistä väreistä ehdin nauttia kaksi viikkoa.
Tänään tyhjällä Werri beachillä, eteläisessä New South Walesissa ainoa edes etäisesti järkevän näköinen aalto oli jyrkälle hiekkasärkälle murtunut lyhyt, mutta hauskalta vaikuttanut tuubi. Rannalta käsin kohtalaisen helpolta vaikuttanut aalto osoittautui kuitenkin todella pirulliseksi saada kiinni. Pari kertaa lennettyäni lipan mukana en vieläkään uskonut hyvällä, vaan meloin edelleen särkän reunalle. Seuraava settiaalto oli edellisiä vielä aavistuksen isompi ja virheettömän näköinen. Peto lähti tuttuun tyyliinsä hyvin liikkeelle, nappasin laudan reunasta kiinni ja kaiken piti olla kohdallaan hyvään ”takakäden” tuubiin. Ennen kuin ehdin tajuta mikä meni vikaan, olin kuitenkin jo kiertoradalla. Pinnalla hiekkaa syljeskellessäni jouduin todistamaan murheellista näkyä: Peto kellui vaahdoissa brutaalisti kahteen osaan revittynä.
Kaikilla harrastuksilla on hintansa, mutta tätä kustannuserää en todella olisi kaivannut.
Edellisen liimauksen jäljiltä painonsa jo lähes tuplannut Peto oli kuitenkin tullut tiensä päähän.
Kävin katselemassa käytettyjä lautoja paikallisessa surffikaupassa ja lokaalin sheipparin luona, mutta mitään järkevää ei osunut kohdalle. Takaisin lähimpään kaupunkiin ajellessani päätin kuitenkin vielä pysähtyä vilkaisemaan, josko viereisen, varsin ihastuttavaksi osoittautuneen kylän lautaputiikissa olisi joku sopiva ”halko”. Ja kuinka ollakaan, putiikin second hand –hyllyssä komeili todella lähellä Peton mittoja ollut hyväkuntoinen JS. Kun hintakin oli varsin sopusuhtainen, oli kaupat tehty.
Uuden laudan logo on tällä kertaa valkoinen traktori, joten ensimmäisellä testiajolla edeltäjänsä tavoin varsin liukkaaksi menijäksi osoittautunut veijari sai nimekseen Belarus. Tarinan tämän nimen takana tietää ainakin koko Karhusen suku.

Kulkuri

Vaikka tämä elämä ei voi kestää, en voi väittää, ettenkö olisi nauttinut viimeisestä viikosta nelipyöräisessä kodissani. Vaikken kovin pitkälle ole vielä päässytkään Allun ja Even luo unohtuneiden tavaroiden ansiosta, on autossa asumisen vapaus kirjoittanut taas aivan mahtavia kokemuksia reissaajan lipastoon: tyhjältä rannalta katsottuja auringonnousuja Eteläisestä Tyynestämerestä, kokkailua kiloista oltermannia isomman täydenkuun valossa, huuhkajan kokoisia lepakoita väistellen ja tietenkin niitä aaltoja, isoja, pieniä, täydellisiä, keskivertoja ja hirvittäviä aaltoja.
Kaikki lokeroituna omille paikoilleen muistin sopukoihin.
Ja jotta näitä kokemuksia tulisi taas lisää myös jaettavaksi, matkani jatkuu nyt, ennen auringonlaskua ja kenguruiden aikaa, kohti eteläisen Australian tyrskyjä.
Lennox Head, pohjoinen New South Wales, Australia kuittaa.

PS Benkku, 4 päivää ja muutamat kivipesut siihen meni, mutta tänään sain vihdoin vähän auringonsuojaa Lennoxin pointilla. :)